maanantai, 15. kesäkuu 2009

Tyhjiä sivuja

Sanovat että raskaus vie naisen takaisin omaan lapsuuteensa - äitisuhteeseen ja sen sellaiseen.

Ja kyllä, kyllä jotenkin... jotenkin kai näin olen kohdallanikin havainnut. Ainakin sen, kuinka ikävä on välillä äitiä. Ja kuinka pelkään muuttuvani äidikseni.

Mutta konkreettisen paluun lapsuuteni koin löytäessäni vanhan päiväkirjani. Hassuja merkintöjä käsialalla joka muistutti harakan varpaita. Niin suloista. Niin hellyttävää. Pienen tytön elämää iloineen ja suruineen.

Päiväkirjan toiseksi viimeisessä merkinnässä 11-vuotias Carmen kertoo uudesta opettajastaan. Kuinka kamala se on ja läksyjäkin niin paljon. Kuinak ei ehdi marsunkaan kanssa seurustella kun pitää vaan päntätä. Ja läksyjen teon jälkeen 11-vuotias Carmen kertoo lähtevänsä talleille. Siellä odottaa maailman paras, kiltein ja ihanin hoitoponi.

Niin suloista, niin hellyttävää. Pienen tytön pieniä iloja ja suruja: marsu, poni ja tyhmä opettaja.

Seuraava aukeama sisältää kirjan viimeisen merkinnän. Samalta päivältä.

11-vuotias Carmen on tullut kotiin talleilta.

Se mies oli pitänyt tiukasti Carmenista kiinni. Työntänyt kätensä Carmenin housuihin. ei lopettanut vaikka Carmen oli purrut . Purrut ja potkinut niin kovaa kuin vain pystyi. Mies oli liian vahva.

Ja Carmen vasta 11-vuotias.

Sen jälkeen kirjassa ei ollut kuin tyhjiä sivuja.

Yhtä tyhjiä kuin mieleni. Vailla merkintöjä lapsuudestani, koulukavereista, ensi rakkauksista... tämänkö vuoksi en muista yhdenkään luokkatoverini nimeä? Tai sitä pidinkö lapsena enemmän uimisesta vai juoksemisesta. Tai mikä minusta piti tulla isona? Ihmismieli on kummallinen, kuinka se osaakin sulkea pois asioita joita ei pidä muistaa.

Vai pitääkö sittenkin?

Nyt tiedän miksi en pidä hevosista.

tiistai, 26. toukokuu 2009

Kohta

Kovin on jäänyt heitteille tämä blogi - ja ehkä hyvä niin. Ollutta ja mennyttä, mitä niistä nyt enää. Aika on kulunut muissa merkeissä... no, vauva merkeissä ;) Ja "blogiajan" on vienyt toinen blogini - joka, yllätys, yllätys, käsittelee raskauttani.

Tuntuu uskomattomalta ettei ole enää kuin muutama viikko, vaikka raskaus kuinka menisi yliaikaiseksi, ja sen jälkeen MINÄ olen ÄITI :o Välillä käsitysajankulusta on kadoksissa: yhtenä hetkenä tuskailen miten saan kaiken valmiiksi ennen vauvaa? Tuntui että niin moni asia on kesken. Toisena päivänä itken ja kiroan omaa kyvyttömyyttä - sitä kuinka voi olla näin huonossa kunnossa ettei jaksa enää juosta lujaa kun hengästyy niin kovin ja liitoskivut vihlovat... kunnes tajuan... muutama viikko täysiaikaiseen vauvaan... minulla on vatsassani arviolta kaksi kiloa aitoa vauvaa... ehkä siis tässä vaiheessa se askel saa jo hiukan lyhentyäkin. Ja ettei se, etten pysty enää samoihin fyysisiin suorituksiin kuin mitä ryhmämme miehet, tarkoita sitä että minulla olisi huono kunto.

Raskaus on edennyt melko normaalisti, luulisin. Kipuja ja vaivoja on ollut - melko koviakin, mutta en silti osaa pitää raskauttani vaikeana. Niin kauan kun vauva kasvaa normaalisti ja sillä on hyvä olla... niin kauan on kaikki hyvin. Oman - välillä sangen viheliäisen, olon kyllä sietää. Sehän loppuu aikanaan. Sen jälkeen on edessä uudet murheet ja kipuilut.

Itsestäni olen löytänyt raskauden myötä aivan uusia puolia. Kovasti pelkäsin miten sopeudun äitiyteen, puuttuuko minusta vallan jokin ominaisuus mutta... ei, en vieläkään ole "vauva-vauva-vauva" hehkuttelija, en ole uppoutunut superäitiyteen, en ahminut kirjoja varhaisesta vuorovaikutuksesta ja ei, muiden lapset eivät edelleenkään ole mielestäni järin suloisia. Luulen että minusta tulee melko "luomuäiti": maalaisjärjellä, loogisuudella ja rauhallisuudella eteenpäin. Kyllä näistä selvitään.

Mutta... toki yllätän itseni lähes joka ilta jo vauvan huoneen ovelta - vaikka tiedän ettei siellä vielä kukaan nuku. Eräänä päivänä havahduin tajutessani että olen kuvitellut sikiölle jo luonteenpiirteitäkin. Hän on temperamenttinen, oikeastaan melko helposti tulistuva ja silti hyvin ujo. Oli yllättävää huomata että minulle on sittenkin muodostunut mielikuva vauvasta - aivan salakavalasti. Taannoin tunsin myös sen kun vauva oli kääntynyt alaspäin. En osaa selittää mistä sen tiesin. En ollut etukäteen edes seurannut missä vaiheessa sikiöt noin yleisesti ottaen kääntyvät pää alaspäin. Mitään erikoisia liikkeitä en myöskään ollut tuntenut, mutta... Tiesin vain. Ja muutamaa päivää myöhemmin ultra osoitti havainnoin oikeaksi.  Mystistä.

Toinen yllätyksen aihe oli työni johon olin kovin sitoutunut ja jota kohtaan tunsin syvää paloa. Yks kaks se vaan menetti kaiken merkityksensä. Jäin pois töistä monta viikkoa ennen äitiysloman alkua  - en vain nähnyt tarpeelliseksi olla siellä. Minulla on nyt parempaa tekemistä. Ja luultavasti, luultavasti en enää koksaan palaa sinne. Minua ei kauhistuta ajatus miten saan aikani kulumaan ilman työtä, ja vielä vähemmän pohdin ja koen syyllisyyttä siitä "miten ihmeessä ne siellä töissä nyt ilman minua pärjäävät?". Pärjäävät ne. En minä ole korvaamaton.

Paitsi tälle yhdelle ihmisen alulle.

Kaikessa muussa minut voi korvata, mutta tälle lapselle vain minä olen biologinen äiti.
Ja se on tärkein roolini tässä elämässä.

Mies on ollut todella ihana koko raskauden ajan. Uskon että hänestä tulee hyvä isä.

Hän on sitä jo.

Hänellä on vikansa, kuten meillä kaikilla. Mustiakin hetkiä. silti koen olevani onnekas kun minulla on hänet. Vaikka se tekikin kipeää, on kuitenkin ollut onni että hän katkaisi siipeni. Kesytti leijonan. Muutoin olisin jo lentänyt aurinkoon kuten Ikaros.

Onneksi hän ei antanut periksi ja kaikki kääntyi lopulta hyväksi.  

Miten vähällä olinkaan pilata kaiken? Vain sen yhden miehen - jota ei luultavasti ollutkaan, tähden? Hän melkein sai minut lumoutumaan... tekemään erehdyksen.... Kuinka monta elämää siinnä olisikaan pilattu?

Toivon että hän on saanut aisat järjestykseen puolisonsa kanssa -tavalla tai toisella.

Talven ja kevään aikana ympärilläni on tapahtunut paljon eroja. Katkeria riitoja. Salakavalaa kähmintää. Kuinka helposti aikuiset ihmiset taantuvat murrosikäisten tasolle? Pahinta on se joidenkin parien katkeruus - suoranainen viha, toisiaan kohtaan. Se kuinka he eivät huomaa toisiaan satuttaessa satuttavan myös sitä kolmatta ja neljättä? Kuinka eläimelliseksi voikaan ihminen muuttua, miten onkaan hillitty käytös ja sivistys vain pintakiiltoa jonka alta kuoriutuu hetkessä se puolisoaan, lastensa äitiä tai isää, parjaava demoni? Ymmärrän vihan ja katkeruuden. Mutten sitä kun lapsi pakotetaan kuuntelemaan miten vanhempi - lapsen oma sankari - lyö toista vanhempaa. Niin vähänkö ihmiset omasta lapsuudestaan muistavat? Niin huonostiko he omat lapsensa tuntevat? Etteivät ymmärrä sitä kuinka paljon lapsi ymmärtää? Ja kuinka vähän hän sittenkin ymmärtää?

Oksettavinta taas on se että ikäkriiseissään olevat varatut - ja perheelliset, ihmiset piirittävät vanhoja, eron kautta sinkuiksi päätyneitä, heilojaan. Jotenkin vaan... joko lähtee tai jää. Ei kakkua voi sekä syödä että säästää. Näitä kun olen saanut/joutunut seuraamaan olen todella kiitollinen siitä että pidin kiinni ihanteistani enkä lähtenyt sen miehen matkaan perheen rikkojaksi.

torstai, 19. maaliskuu 2009

6 sattumanvaraista asiaa minusta


Sub Secreto oli haastanut minut kertomaan kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäni. Se pieni "suorittaja" sisälläni nousi pintaan ja mietin vastauksia hetken jos toisenkin. Kuusi sattumanvaraista.... mitä ihmettä sitä voisi kertoa? en tiedä kuutta sattumanvaraista asiaa itsestäni! Näinkö huonosti tunnen itseni? Näinkö vähän kuuntelen itseäni?

Kyllä - ei minulla ole aikaa itselleni. Ja suurimman osan ajasta yritän unohtaa oman olemassaoloni.

Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteesen

Olin yhdynnässä ensimmäisen kerran  13 vuotiaana. Se oli joskus alkukesästä, eli ikää olisi ollut näin ollen 13 vuotta ja 1 kuukausi. En muista sen miehen nimeä varmaksi - jokin mielikuva nimestä on, mutta en ole ihan varma onko se oikea. Ulkonäöltä en häntä tunnistaisi. Se muistan että hän oli noin 21 vuotias ja hänellä oli ruskea Ford Escort. Hassua millaiset asiat jää mieleen ja millaiset unohtaa.

Lähes ihastuin erääseen mieheen viime syksynä. Tai ennemminkin varmaan mielikuvaan tästä miehestä. Lopulta kohtelin häntä erittäin epäystävällisesti. Ehkä pelästyin omia ajatuksiani ja siksi käyttäydyin niin? En tiedä. Podin koko kirjoittelumme ajan hirvittävää syyllisyyttä asiasta sillä hänellä oli perhe. Okei, hän sen kirjoittelun aloitti - mutta minä olin se joka hänen antoi jatkaa. Ehkä syyllisyys tästä lopulta kävi vain liian suureksi minulle ja ajoin miehen pois siksi. Luulisin että näin, mutta silti... olin übertörkeä häntä kohtaan viimeisessä mielisää. No, tehty mikä tehty.

Pidän nopeista autoista. Ja moottoripyöristä.

En ole kertonut raskaudestani juuri kenellekään, vain muutama lähin ystäväni tietää. Enkä halunnut tietää vauvan sukupuolta. En uskalla olla raskaudesta iloinen enkä ylpeä, sillä pelkään että jos kiinnyn vauvaan liikaa ja iloitsen hänestä... menetän hänet.

Kaksi vielä....

En osaa valehdella. Edes valkoinen valhe ei luonnistu.

En usko että minusta on äidiksi. Tein virheen kun en keskeyttänyt raskautta. En minä tiedä lasten hoidosta mitään. Ei minusta ole super äidiksi. Tein peruuttamattoman virheen.

Kuutta haastettavaa ei löydy, sillä en juuri seuraile muiden blogeja. Kun Helena (terveiset vaan Helenalle ja "punkkari" koiralle :))) Kiva kuulla että tiellä menee hyvin :)) lopetti blogin pidon, niin ainoa blogi missä vierailen on Kimmon. Joten hänelle haaste.

torstai, 29. tammikuu 2009

Miltä tuntuu olla raskaana?

No eipä oikeastaan miltään. Alkuraskaus sujui ilman mitään oireita ja samaan malliin on jatkunut. Alkuraskauden aikana ei ollut normaali olotilaan muuta eroa kuin se ettei tullut kuukautisia. Nyt tietenkin hiukan jo vaatteet kiristää ja illalla ennen nukahtamista tuntuu jo pienen hennot liikkeet. Siellä se muksahtelee ja intoilee :) Hassua ajatella :)

Jotain raskaus kauhukertomuksia kuulleena ja lukeneena on ollut toisaalta aika hassua huomata ettei itselle ole tullut mitään oireita. Toisaalta en kyllä tunne oloani mitenkään erityisen hehkuvaksikaan kuten joskus olen kuullut väitettävän. En ole asian tuntija näissä asioissa, mutta ihan "mutulla" epäilen syyn tähän oireettomuuteen olevan siinnä että elämän tavat; ruokailutottumukset, liikunta, stressinhallinta tms olivat kunnossa jo ennestään. No eron takia tietty hieman stressiä ehti olla, mutta liikunta ja ruokavalio kun oli silloin - ja jo monta, monta, monta vuotta ennen asiallisella mallilla niin se ehkä vaikuttaa asiaan. Hyvä peruskunto niin jaksaa vauvaakin vatsassa kasvattaa. Oikeat ruokailutottumukset taas ehkä toi sen että elimistön ei ole tarvinnut ehkäistä mitään sikiötä saamasta  "saastaa" (ei pahoinvointia) ja toisaalta taas ei ole ollut puutostilojakaan (ei mielihaluja). Ja kun ennestäänkin söi terveellisesti, liikkui eikä alkoholi kuulunut kuvioon... niin, ei näy erot ihossa ja/tai hiuksissa kun ei ole tarvinnut ruokavaliota muuttaa terveempään :) 

Raskaana olo on ollut helppoa kun ei mitään suuria muutoksia omassa elämässä ole tarvinnut tehdä ravinnon, liikunnan tai vaikka sit sen "viinin tai sidukan" siemailun kanssa. (luinpa muuten yhtä pöljää kirjaa raskaudesta ja kirjoittajan suurin ongelma raskaus aikana tuntui olevan se että ei saanut vetää punkkua ja joutui käyttämään äitiysvaatteita... hoh-hoijaa... No, murheensa kullakin)

Jos en olisi kuullut vauvan vahvana sykkivän sydämen ääniä tai tuntisi sen liikkeitä kohdussani... olis todella vaikea uskoa itsekään olevansa raskaana.

Terveydenhoitajan luona käynnit, samoin ultrat ovat olleet ihan peruskauraa: kaikki etenee normaalisti kaavojen mukaan. Ainoastaan äipän paino nousi alussa hiukan liikaa, johtuen siitä että jätin liikunta-arsenaalista villeimmät safarit pois... Vaikka en ole kuin kerran eläessäni kaatunut safarilla pahasti niin silti... en halua ottaa riskiä kun nyt pitää ottaa huomioon jonkun toisenkin olennon elämä oman itsensä lisäksi. Vaikka itse kestäisin mahdollisen turman tuomat seuraukset; ruhjeet ja murtumat, pieni ei välttämättä kestä. Joten nyt hiukan kesympiä reittejä siis ja alhaisemmilla vauhdeilla. Painoahan tuo lisäsi siksi että safarit on fyysisesti tosi rankkoja joten energiaa kuluu. Meni muutama viikko ennen kuin osasi suhteuttaa energiantarpeen oikeaksi.

Niin, se missä ehkä tuo raskaus näkyy, on seksi :o :o Huisaa :o :o Sain kesän aikana lukijoilta palautetta aiheesta kuinka meillä on "ihan jatkuvasti seksiä"... olin hämmästynyt näistä viesteistä sillä tosiaan silloinen tahti, ehkä 2-3 kertaa viikossa ei kyllä ihan oikeasti ole paljoa. Ei ainakaan minun mielestäni.

No, nyt on asiaan tullut muutos... seksiä ei ole enää 2-3 kertaa viikossa :( :(

Ei, sitä on joka päivä, välillä 3 kertaa päivässä, enemmänkin ;) No, enpähän voi tulla ainakaan raskaaksi joten mikäs tässä on "pupuillessa" :)

Seksin määrästä huolimatta -tai siitä johtuen, lasten huone projekti etenee hienosti. Kohta on laajennusosa valmis ja saan ripustaa nalleverhot ikkunaan :) Kehto on perintökalleus mutta pieni saa ihan uuden  - ja uniikin - hoitotason joka on siis myös valmistumassa hyvää vauhtia.

Niin, ja koirat tietää että olen raskaana. Vanhat nartut ja erityisesti urokset suhtautuvat jo nyt eri tavalla. Urokset ovat aivan käsittämättömän helliä ja herkkiä. Vahtivat kuinka jaksan ja tuntuvat seuraavan nyt jokaista hengenvetoanikin huolissaan kuin kysyen: "pärjäätkö varmasti?"
Jännä huomio tuokin, mistäköhän mahtaa johtua - koirien erilaista luonteista vai biologiasta, mutta tosiaan vanhat nartut tietävät ja ovat huolissaan, nuoret ei niinkään. Mutta mikään ei vedä vertoja urosten huolehtivaisuudelle - ei mikään, ne tuntuvat ajattelevan että tässä on heidän elämän tehtävänsä.

Jännä homma siksi että mielestäni ihmisissä näkyy samaa: naiset, jotka ovat omat "poikasensa" jo tehneet ja joilla on elämänkokemusta, antavat hyvää tukea ja ovat aidosti iloisia. "Synnytysikäisissä" taas riittää kateellisuutta, kärhämöintiä ja kuppikuntia. Ja kaikista huolehtivampia ovat urokset - eli miehet. Niin lapsen isä kuin sukulais ja ystävämiehetkin tuntuvat levittävän punaista mattoa eteen: "sieltä tulee Äiti. Nyt kaikki tarkkana" :)

Ehkä se on sitä: iäkkäämmillä naisilla on itsetunto sen verta kohdalla ettei tarvitse toista koittaa nujertaa ja loukata. Miehet taas eivät ole naiselle naiseudesta ja raskaudesta kateita sukupuolensa takia. Nuoremmat naiset taas... ei ehkä itsetunto riitä ja pelätään että nyt se toinen onkin parempi nainen, äiti tai jopa synnyttäjä.

Tiedä häntä. Tuli vain mieleen tämmöinen. Ja tietenkin poikkeuksiakin löytyy - joka suuntaan.

perjantai, 23. tammikuu 2009

Nina Mikkonen - kaikkien pahisten äiti?

No joo, Hiltler vertaus oli "hieman" yliampuva ja viittaukset Ruotsin maahanmuuttajiin olisi voinut ehkä jättää tekemättä mutta silti - ihan totta, Ninako yksin muka oli hirviö ja typerys? Ottamatta kantaa siihen pitääkö lapsia hoitaa kotona vai töissä (ei ole minun asiani arvostella kenenkään ratkaisuja tässä suhteessa enkä tiedä edes omaa kantaani. Joo, on minulla tietenkin jokin ajatus siitä miten lapsi hoidetaan, mutta kyseessä ehkä ennemminkin toive ja unelma :) Mieli voi muutta tässä vielä moneen kertaan), niin ihan oikeasti, ei se Ninan esiintyminen mitään huutamista ollut. Painokkaasti hän toki asiansa esitti, mutta aiheesta...

aiheesta siksi että tää kaljupää ukkeli kirjaviisaudellaan suhtautui Ninaan alentuvasti heti ensi sekunneista lähtein. Niin, ja kun kuuntelee kunnolla niin tää kaljupää Tontti ääliö yritti keskeyttää ja puhua Nina asian päälle tasan tarkkaan yhtä usein. Ero oli vaan siinnä että Tontti ei onnistunut :) :) Jutussa Tontin ensimmäinen lause kuului: "valitettavan usea lapsi _joutuu_ olemaan kotona aina kouluikään asti! :o :o JUST!!! Ja sitten vielä kehtaa "ihmetellä" miksi Nina hermostui... Häpeäis iso mies! Minun nähdäkseni Jarkko Tontin päämäärä oli vain ja ainoastaan nolata Nina Mikkonen, itseään heikommin koulutettu nainen, julkisesti ja kohottaa siinnä sivussa omaa - luultavasti melko haurasta - itsetuntoa. Mitenkään muuten ei mielestäni voi selittää sitä tapaa miten tontti käyttäytyi Mikkosta kohtaan ko. ohjelmassa - eikä varsinkaan sitä miten hän on mm. blogissaan käyttäytynyt Mikkosta kohtaan haastattelun jälkeen.

Näin. Hyvä Nina!

ps. Mahtavaa kun on lunta :) :) Rokulipäivä kun aamulla ei päässyt töihin: tiet tuokssa ja mies tarvitsi nelivedon. Mun "sporttikaaralla" ei liikahdettu metriäkään :) :)

ps2. Niin ja minulle on aivan sama millaiseen ratkaisuun kukakin äiti - tai isä, lapsensa hoidon järjestämisessä päätyy. Uskon että onnelliset vanhemmat on pitkälti onnellinen lapsi. Jos joutuu elämään vastoin omia toiveitaan ja moraalikäsityksiään on vaikea olla onnellinen.