Tuleva viikonloppu ahdistaa jo nyt: tiedossa paaaaljon vapaa-aikaa eikä ole mitään minkä taakse piiloutua. Tuntuu kuin olisi selkä seinää vasten. Perjantaina illalla onneksi on pitkä miittinki - mutta sitten kaksi päivää joista en tiedä yhtään miten selviytyä. Miten selviytyä niistä pettymättä?

Tuntuu että tilanne on ajautumassa täydelliseen umpikujaan: samaan aikaan kaipaan miestäni syvälle sisälleni  ja pelkään että hän koskettaa. Kyllä - en halua että hän koskee minuun. Sävähdän kuin sähköiskun saaneena, ja ei, en hyvällä tavalla. Pelkään kosketusta sillä tiedän sen johtavan taas vain siihen pettinkiin - miehen yksipuolisella päätöksellä. Tulisin taas saamaan orgasmeja toinen toisensa perään mutta se lopullinen täyttymys jäisi taas. Homma muuttuisi kauniista rakastelusta pakkomielteiseksi seksiksi kun mies koittaa saada väkisin seisomaan (kun huomaa että minä en enää jaksa yrittää) ja kaikesta jää vain paska ja tyhjä olo. Ja taas itketään.

Olisi helpompaa jos ei olisi mitään seksiin viittaavaa - hellää halailua, herkkää suutelemista (no tämä ehkä täytyy jättää pois koska... no, suuteleminen on se millä minulta putoaa housut). Jos mies vaan pitäisi sylissä ja silittäisi hiuksiani, poskeani...

Mutta kun ei. Tuntuu että mies ei osaa olla lähellä muutoin kuin seksin merkeissä. En edes muista milloin hän olisi koskenut minuun hellästi - ei tarttumalla.

Mies tekee aloitteen (no myönnetään, yhtä monesti hän kyllä varmasti arvaa että aloite kannattaa tehdä) ja silti ei vaan pysyt viemään homma loppuun asti. Ja minä en ymmärrä. En ymmärrä pitäisikö minun olla äiti, madonna vai huora? Mitä hän haluaa? Mitä hän ei halua? Miksi hänellä ei seiso?

Ja hän ei vastaa. Jotain epämääräisiä murahduksia väsymyksestä, työpaineesta... ehkä sitten niin, ehkä hän nyt jostain syystä ei vaan voi antaa olla ja uskoa että asioilla on tapana järjestyä. Ehkä hänellä on vaikeaa töissä. Ehkä se johtuu tästä lapsettomuudesta. Ehkä hän haluaisi lapsen? 

Ehkä se johtuu siitä että pakenen. Ehkä minun pitäisi olla enemmän läsnä. Läsnä arjessa. Ehkä minä käyttäydyn kuin ne parjatut miehet jotka uppoutuvat vain työhönsä eivätkä huomaa vaimojaan. Ehkä hän ei koe itseään tärkeäksi - palvotuksi. Ehkä minun pitäisi olla enemmän kotona ja kehua. Mutta toisaalta - kun olen kotona hän ei ole minun kanssani. Hän tietää että minun työaikani on pitkälle iltaan - parin tunnin kulutta kotiin palattuani hän ilmoittaa menevänsä nukkumaan. Ehkä minä vaan olen liian vahva. Liian voimakas ja  hän ei enää pysty tuntemaan itseään mieheksi. Myönnän että olen  - varsinkin viime aikoina, käyttäytynyt välillä törkeästi ollessani paineen alla. Mies on tarkoittanut vain hyvää - valitettavasti vain väärällä hetkellä ja on saanut tuta sen. Olen kyllä hetken päästä aina pyytänyt anteeksi - mutta silloin mies ei reagoi. Minusta sekin on väärin. Se ettei hän kerro hyväksyikö hän anteeksi pyyntöni vai ei.

ehkä, ehkä, ehkä. Ja minulla olisi korvat jotka kuuntelisivat mutta hän ei kerro.

Nyt kun tämä on kirjoitettuna tässä edessäni näyttää siltä ettei liiton ongelma ole se impotenssi ehkä sittenkään - vaan se ettei mies puhu. Ei puhu toiveistaan, haaveistaan, peloistaan.

Ja minä olen niin ahdistunut. Ahdistunut ja peloissani. Ja hän ei ymmärrä että suurin osa ahdistuksestani johtuu pelosta ja se pelko johtuu siitä ettei hän mene lääkäriin. Mies ei ole ylipainoine, hän ei juurikaan käytä alkoholia, ei tupakoi ja liikkuu kyllä päivittäin. Sukurasitteena kyllä oin sydän ja verisuonisairauksia joten... minä pelkään. Keski-ikäinen mies ja erektio ongelma... toivon, että se on psyykkistä.

Homouttako? En oikein usko. Vilkkusilmä, aina flirttaamassa ja katselee naisia kun luulee etten huomaa. Toisaalta, todistaako sekään mitään?

Ehkä se on se lapsi asia - sitä ei ole koskaan käsitelty loppuun. ei ole koska mies ei suostu puhumaan. Minä tarvitsisin reilunpelin: kortit esiin ja faktat pöytään - tämä on se mitä halutaan ja tämä se mitä ei haluta. Mutta mies ei pelaa rehdisti, ei näytä kuin osan kortteja ja minä taas... minä olen niin huono pelaamaan. Häviän aina. En osaa lukea merkkejä, en ymmärrä rivien väliin piilotettuja asioita... se on minun puutteeni. Yleensä - varmaankin juuri em. syystä, tulen hyvin toimeen nimenomaan miesten kanssa mutta se oma mies... kun hän ei olekaan suora. Ei sano vaan antaa arvuutella. Ja minä en ole meedio.

Lapsi-asia kalvaa minuakin sillä tiedän että siihen olisi selvyys saatava - jotta tietäsi jatkuuko matka samaan suuntaan vai eri suuntiin. Ehkä myös mies tietää tämän ja pelkää siksi asian esille ottamista. Ehkä ei todellakaan halua erota ja siksi pelkää kertoa mitä elämältään toivoo.

Välillä tuntuu että mies on täysin kyvytön tuntemaan empatiaa. Enkä tarkoita empatian puutetta vain minua kohtaan vaan monessa tilanteessa. Välillä hän on niin oksettavan itsekäs ja kylmä. Välillä en tiedä onko se tyhmyyttä vai todellakin silkkaa julmuutta? Psykopaattiko vai eikö vaan osaa?

Pitäisikö ja uskallanko heittää ässät pöytään: joko selvitetään tai nimi avioerohakemukseen? Vai vielä vaan koittaa hyvällä? Ehkä ei kysellä niin paljon vaan tosiaan kertoa siinnä minä muodossa hänelle miltä minusta tuntuu? Kun tietäsi. Kun tietäsi kestääkö mies paineen. Joskus se oikea tie ei ole se "porkkanalla" tapahtuva vaan se että ne epämiellyttävätkin asiat kohdataan. Mutta toisaalta, jos motivaatiota ei ole riittävästi liika paine vain pahentaa tilannetta.

Enkä tiedä enää oikein itsekään mitä haluan.