Tuleva viikonloppu ahdistaa jo nyt: tiedossa paaaaljon vapaa-aikaa eikä
ole mitään minkä taakse piiloutua. Tuntuu kuin olisi selkä seinää
vasten. Perjantaina illalla onneksi on pitkä miittinki - mutta sitten
kaksi päivää joista en tiedä yhtään miten selviytyä. Miten selviytyä
niistä pettymättä?
Tuntuu että tilanne on ajautumassa täydelliseen umpikujaan: samaan
aikaan kaipaan miestäni syvälle sisälleni ja pelkään että hän
koskettaa. Kyllä - en halua että hän koskee minuun. Sävähdän kuin
sähköiskun saaneena, ja ei, en hyvällä tavalla. Pelkään kosketusta
sillä tiedän sen johtavan taas vain siihen pettinkiin - miehen
yksipuolisella päätöksellä. Tulisin taas saamaan orgasmeja toinen
toisensa perään mutta se lopullinen täyttymys jäisi taas. Homma
muuttuisi kauniista rakastelusta pakkomielteiseksi seksiksi kun mies
koittaa saada väkisin seisomaan (kun huomaa että minä en enää jaksa
yrittää) ja kaikesta jää vain paska ja tyhjä olo. Ja taas itketään.
Olisi helpompaa jos ei olisi mitään seksiin viittaavaa - hellää
halailua, herkkää suutelemista (no tämä ehkä täytyy jättää pois
koska... no, suuteleminen on se millä minulta putoaa housut). Jos mies
vaan pitäisi sylissä ja silittäisi hiuksiani, poskeani...
Mutta kun ei. Tuntuu että mies ei osaa olla lähellä muutoin kuin seksin
merkeissä. En edes muista milloin hän olisi koskenut minuun hellästi -
ei tarttumalla.
Mies tekee aloitteen (no myönnetään, yhtä monesti hän kyllä varmasti
arvaa että aloite kannattaa tehdä) ja silti ei vaan pysyt viemään homma
loppuun asti. Ja minä en ymmärrä. En ymmärrä pitäisikö minun olla äiti,
madonna vai huora? Mitä hän haluaa? Mitä hän ei halua? Miksi hänellä ei
seiso?
Ja hän ei vastaa. Jotain epämääräisiä murahduksia väsymyksestä,
työpaineesta... ehkä sitten niin, ehkä hän nyt jostain syystä ei vaan
voi antaa olla ja uskoa että asioilla on tapana järjestyä. Ehkä hänellä
on vaikeaa töissä. Ehkä se johtuu tästä lapsettomuudesta. Ehkä hän
haluaisi lapsen?
Ehkä se johtuu siitä että pakenen. Ehkä minun pitäisi olla enemmän
läsnä. Läsnä arjessa. Ehkä minä käyttäydyn kuin ne parjatut miehet
jotka uppoutuvat vain työhönsä eivätkä huomaa vaimojaan. Ehkä hän ei
koe itseään tärkeäksi - palvotuksi. Ehkä minun pitäisi olla enemmän
kotona ja kehua. Mutta toisaalta - kun olen kotona hän ei ole minun
kanssani. Hän tietää että minun työaikani on pitkälle iltaan - parin
tunnin kulutta kotiin palattuani hän ilmoittaa menevänsä nukkumaan.
Ehkä minä vaan olen liian vahva. Liian voimakas ja hän ei enää pysty
tuntemaan itseään mieheksi. Myönnän että olen - varsinkin viime
aikoina, käyttäytynyt välillä törkeästi ollessani paineen alla. Mies on
tarkoittanut vain hyvää - valitettavasti vain väärällä hetkellä ja on
saanut tuta sen. Olen kyllä hetken päästä aina pyytänyt anteeksi -
mutta silloin mies ei reagoi. Minusta sekin on väärin. Se ettei hän
kerro hyväksyikö hän anteeksi pyyntöni vai ei.
ehkä, ehkä, ehkä. Ja minulla olisi korvat jotka kuuntelisivat mutta hän ei kerro.
Nyt kun tämä on kirjoitettuna tässä edessäni näyttää siltä ettei liiton
ongelma ole se impotenssi ehkä sittenkään - vaan se ettei mies puhu. Ei
puhu toiveistaan, haaveistaan, peloistaan.
Ja minä olen niin ahdistunut. Ahdistunut ja peloissani. Ja hän ei
ymmärrä että suurin osa ahdistuksestani johtuu pelosta ja se pelko
johtuu siitä ettei hän mene lääkäriin. Mies ei ole ylipainoine, hän ei
juurikaan käytä alkoholia, ei tupakoi ja liikkuu kyllä päivittäin.
Sukurasitteena kyllä oin sydän ja verisuonisairauksia joten... minä
pelkään. Keski-ikäinen mies ja erektio ongelma... toivon, että se on
psyykkistä.
Homouttako? En oikein usko. Vilkkusilmä, aina flirttaamassa ja katselee
naisia kun luulee etten huomaa. Toisaalta, todistaako sekään mitään?
Ehkä se on se lapsi asia - sitä ei ole koskaan käsitelty loppuun. ei
ole koska mies ei suostu puhumaan. Minä tarvitsisin reilunpelin: kortit
esiin ja faktat pöytään - tämä on se mitä halutaan ja tämä se mitä ei
haluta. Mutta mies ei pelaa rehdisti, ei näytä kuin osan kortteja ja
minä taas... minä olen niin huono pelaamaan. Häviän aina. En osaa lukea
merkkejä, en ymmärrä rivien väliin piilotettuja asioita... se on minun
puutteeni. Yleensä - varmaankin juuri em. syystä, tulen hyvin toimeen
nimenomaan miesten kanssa mutta se oma mies... kun hän ei olekaan
suora. Ei sano vaan antaa arvuutella. Ja minä en ole meedio.
Lapsi-asia kalvaa minuakin sillä tiedän että siihen olisi selvyys
saatava - jotta tietäsi jatkuuko matka samaan suuntaan vai eri
suuntiin. Ehkä myös mies tietää tämän ja pelkää siksi asian esille
ottamista. Ehkä ei todellakaan halua erota ja siksi pelkää kertoa mitä
elämältään toivoo.
Välillä tuntuu että mies on täysin kyvytön tuntemaan empatiaa. Enkä
tarkoita empatian puutetta vain minua kohtaan vaan monessa tilanteessa.
Välillä hän on niin oksettavan itsekäs ja kylmä. Välillä en tiedä onko
se tyhmyyttä vai todellakin silkkaa julmuutta? Psykopaattiko vai eikö
vaan osaa?
Pitäisikö ja uskallanko heittää ässät pöytään: joko selvitetään tai
nimi avioerohakemukseen? Vai vielä vaan koittaa hyvällä? Ehkä ei
kysellä niin paljon vaan tosiaan kertoa siinnä minä muodossa hänelle
miltä minusta tuntuu? Kun tietäsi. Kun tietäsi kestääkö mies paineen.
Joskus se oikea tie ei ole se "porkkanalla" tapahtuva vaan se että ne
epämiellyttävätkin asiat kohdataan. Mutta toisaalta, jos motivaatiota
ei ole riittävästi liika paine vain pahentaa tilannetta.
Enkä tiedä enää oikein itsekään mitä haluan.
perjantai, 8. elokuu 2008
Kommentit