Nopeita liikkeitä ja hajanaisia merkintöjä. Kyllä. Mitä tapahtui, miten ja miksi? Ennen ja jälkeen.

Lyhyesti koottuna... minulla ja miehelläni oli vaikeaa yhdellä elämän alueella. Rakastin miestäni ja olin onnellinen hänen kanssaan. Luulisin että mieheni tunsi samoin, kuitenkin. Meillä oli takanamme pitkä hyvä liitto. Toki sen aikana oli tapahtunut myös vaikeita asioita, kuten elämässä aina. Mutta... rakkaus kantaa vaikka onkin klisee. Paitsi että rakastin miestäni, olin edelleen myös rakastunut häneen. Hän oli edelleen se ihmeellinen nuori mies johon rakastuin vaikka vastustelinkin silloin. Ja rakastuin sen jälkeen joka päivä uudestaan ja uudestaan.

Hänellä oli tapansa, "mustat puolensa". Kai meillä kaikilla on. Annoin anteeksi. Jopa unohdinkin kerran, kaksi, kolmesti... ken tietää. Pitkän aikaa oli kaikki ollut hyvin. Tai luulin niin. Kunnes...

Ja silloin häivyin. Oli pakko. Pelkäsin että teen jotain. Hänelle. Itselleni. Meille. Jotain peruuttamatonta.

Keräsin pienen kassillisen varusteita ja sain sijan veljeni luota.

Ja koirat... koirat pääsivät majoittumaan ystävilleni. Onneksi. Muuten tuskin olisin voinut edes lähteä. Neljätoista aikuista ja penikat päälle... sellaista laumaa ei raahata keskustan kaksioon. Ei. Mutta onneksi niillä oli hyvä olla, hyvien ihmisten parissa. Tekemässä sitä mitä ne rakastavat, elämässä niin kuin niiden kuuluu.

Minä kuljin asfaltilla. Melussa. Ja surin. Kaipasin miestäni. En voinut lopettaa rakastamista vaikka yritin. Vaikka olisin halunnut. Vai halusinko sittenkään? En ollut kokonainen ilman häntä. Enkä päässyt hänestä irti. Päästin hänet lähelleni, sulin hänen syliinsä...

Ja elämäni sisällä alkoi elää uusi elämä. Vielä salainen.

Yritin pysyä lujana enkä palannut. Yritin repiä itseäni irti. Seikkailin välillä. Parikymppinen oli liikuttava. Ja soittaja poika hauska.

Myönnän, oli vielä eräs... joka otti yhteyttä. En tiedä miksi. Ja vastain, vaikken tiedä miksi. En halunnut sekaantua sellaiseen. Mutta jostain syystä vastasin. Ehkä hän sai minut hyvälle tuulelle. Unohtamaan jotain?
Pelästyin kun tunsin hänen haluavan jotain sellaista mitä minä en halunnut tarjota. Mihin en halunnut sekaantua.

Pelästyin. Jarrutin. Ja silloin ehkä ymmärsin kuinka onnekas olenkaan. Jarrutin kovaa. Ja hyvä niin. Ennen kuin ehti tapahtua mitään typerää, sillä tajusin erehtyneeni tämän miehen suhteen.

Ja silloin tiesin mikä elämä on minua varten.

Palasin kotiin. Tai luulin että vain minä palasin.

Eräänä päivänä mietin että jotain on jäänyt ehkä väliin... viivat sen kertoivat.

Seuraavana päivänä ultra vahvisti, pieni elämä sisälläni. Ollut jo pitkään. Tietämättäni.

Uusi seikkailu alkaa.

Entä se toinen mies? Se jota mietin? Niin, mietin. Paljonkin. Onneksi ymmärsin viime tingassa erehtyneeni, ymmärsin mihin hän pyrkii enkä halunnut olla siinnä mukana. Toivon hänelle kaikkea hyvää, kuitenkin. Vaikka onkin mielestäni epävarma kuori. Ei sen tarvitse jäädä pysyväksi olotilaksi, tyhjyyden siis. Toivon että hän selvittää asiansa ja tunteensa puolisonsa kanssa. Tai jos ei selvitä, ainakin miettii mitä on riskeeraamassa? Ja onko se varmasti riskin arvoista?

Toivottavasti. Sillä todellisuudessa... tuskin hän edes haluaa tehdä niin kuin uhoaa. Jos haluaisi... uho olisi muuttunut teoiksi jo. Itse on jokaisen tehtävä päätöksensä, ja otettava niistä vastuu. Ei sitä voi vierittää muille.