Hassua millaista elämä voi olla. Kuinka totuus on niin usein tarua ihmeellisempää. Kuinka usein sitä kuvittelee ettei tuollaista tapahdu. Ei muualla kuin B-luokan leffoissa, ei oikeassa elämässä.

Olen opetellut elämään. Seikkailemaan. Uudestaan. Kuten nuorena. Kohdannut muukalaisia. En olisi uskonut että palaan siihen, mutta niin vain kävi. Pantteri ei pääse pilkuistaan, kai se niin on.

Suostuin nuoren ihailijani pyyntöön viimein. Tai osaan siitä. Poika on piirittänyt minua lähes vuoden. Säteillyt, houkutellut. Kertonut tarinoita. Luvannut kuun taivaalta. Vietimme pitkän tovin yhdessä. Nauraen. Iloiten. Kuinka ihana tuo poika onkaan. Komea, nuori, elossa. Niin suloinen. Niin turmeltumaton. Niin tosissaan. Kuinka helppoa hänen kanssaan olikaan.

Mutta hän on poika. Poika vasta. Parikymppinen. Niin turmeltumaton. Enkä minä halua olla se joka hänet turmelee. Hänen kanssaan on helppoa olla, mutta ei, tämä on väärin. Onhan hän toki täysi-ikäinen, lähes aikuinen mies, saa ostaa jo väkeviäkin Alkosta. Mutta ei. Toivon että hän löytää jonkun kivan nuoren tytön. Tytön, joka on yhtä turmeltumaton kuin hän itse.


Muukalaisia kohtasin myös. Pitkästä aikaa. Ja heidän kanssaan ei vastuuntunto paina, ei ole mitään mitä heiltä voisi pilata. En olisi uskonut tekeväni jotain tällaista. Ajautuvani tällaisiin tilanteisiin. En enää.

Vaalean muukalaisen kohtasin matkalla jossain päin suomea. Ei tällaista tapahdu, mietin. Ja tapahtui silti. Kohtaaminen tuli yllättäen, kuin ennalta arvattavassa huonossa elokuvassa. Sateinen ilta, vieras kaupunki. Takana satoja kilometrejä. Hämyinen majatalo. Surullinen nainen pakomatkalla. Nostaa rappukäytävään litimärän laukkunsa. Miettii, märissä tennareissaan, mistä on tullut ja minne menee. Kylmissään. Lohduttomana.

Oven takana odottaa muukalainen. Mies joka on yhtä eksyksissä. Kokenut paljon. Lohduton.

Elokuvassa tosin tämä kohtaaminen olisi muuttunut vuosisadan rakkaustarinaksi. No, ehkä se oli sitä nytkin. Sillä erolla että vuosi sata kesti muutaman tunnin. Vain sen yhden yön. Ja aamulla oli taas kaksi muukalaista. Lähdin ennen kuin hän heräsi.

Toinen muukalainen, soittajapoika. Hauska. Paha. Tuhma. Niin huonoa seuraa. Hänet kohtasin uskomattomalla tavalla. En edes kerro miten, ette kuitenkaan uskoisi sillä... ei, ei tällaista tapahdu. Ei oikeassa elämässä. Ei kolmekymppisille rouville. Tai jos tapahtuukin... he eivät tällaiseen lähde.

Se oli Seikkailu. Seikkailu isolla S:llä. Matkalla tapaamaan hoin itselleni "olet hullu! Carmen, olet hullu!! Ei tällaista voi tehdä!" Tein silti. En tiennyt kuka hän on, eikä sillä ollut väliä. Eihän hänkään tiennyt kuka minä olen. Mutta tiesimme mitä me haluamme. Joten ne kahvit jäivät jäähtymään pöytään.

Meillä oli hauskaa. Hauska päivä. Seikkailu. Hänellekin. Eipä ollut hänkään uskonut moista koskaan tapahtuvan. Niin, paitsi elokuvissa. Tosin, taas sillä erolla että elokuvassa tästä olisi kehittynyt romanssi josta olis seurannut rivitalonpätkä, kultainen noutaja kaksi lasta ja volvo.

Mutta tämä ei ollut elokuva. Ei ainakaan sellainen elokuva. Vaan seikkailu. Soittajapoika kysyi voiko hän soittaa minulle kun on taas seuraavan kerran iloisella päällä. Miten vaan, vastasin.

Poistin hänen numeronsa puhelimestani. Mukava kundi, mutta tämä oli tässä.

Once in the lifetime.

Entä se eräs mies? Se jota mietin?

Ehkä hän ei uskaltanut.

Sittenkään.