Hassua millaista elämä voi olla. Kuinka totuus on
niin usein tarua ihmeellisempää. Kuinka usein sitä kuvittelee ettei
tuollaista tapahdu. Ei muualla kuin B-luokan leffoissa, ei oikeassa
elämässä.
Olen opetellut elämään. Seikkailemaan. Uudestaan. Kuten nuorena.
Kohdannut muukalaisia. En olisi uskonut että palaan siihen, mutta niin
vain kävi. Pantteri ei pääse pilkuistaan, kai se niin on.
Suostuin
nuoren ihailijani pyyntöön viimein. Tai osaan siitä. Poika on
piirittänyt minua lähes vuoden. Säteillyt, houkutellut. Kertonut
tarinoita. Luvannut kuun taivaalta. Vietimme pitkän tovin yhdessä.
Nauraen. Iloiten. Kuinka ihana tuo poika onkaan. Komea, nuori, elossa.
Niin suloinen. Niin turmeltumaton. Niin tosissaan. Kuinka helppoa hänen
kanssaan olikaan.
Mutta hän on poika. Poika vasta. Parikymppinen. Niin turmeltumaton.
Enkä minä halua olla se joka hänet turmelee. Hänen kanssaan on helppoa
olla, mutta ei, tämä on väärin. Onhan hän toki täysi-ikäinen, lähes
aikuinen mies, saa ostaa jo väkeviäkin Alkosta. Mutta ei. Toivon että
hän löytää jonkun kivan nuoren tytön. Tytön, joka on yhtä turmeltumaton
kuin hän itse.
Muukalaisia kohtasin myös. Pitkästä aikaa. Ja heidän kanssaan
ei vastuuntunto paina, ei ole mitään mitä heiltä voisi pilata. En olisi
uskonut tekeväni jotain tällaista. Ajautuvani tällaisiin tilanteisiin.
En enää.
Vaalean muukalaisen kohtasin matkalla jossain päin suomea. Ei
tällaista tapahdu, mietin. Ja tapahtui silti. Kohtaaminen tuli
yllättäen, kuin ennalta arvattavassa huonossa elokuvassa. Sateinen
ilta, vieras kaupunki. Takana satoja kilometrejä. Hämyinen majatalo.
Surullinen nainen pakomatkalla. Nostaa rappukäytävään litimärän
laukkunsa. Miettii, märissä tennareissaan, mistä on tullut ja minne
menee. Kylmissään. Lohduttomana.
Oven takana odottaa muukalainen. Mies joka on yhtä eksyksissä. Kokenut paljon. Lohduton.
Elokuvassa
tosin tämä kohtaaminen olisi muuttunut vuosisadan rakkaustarinaksi. No,
ehkä se oli sitä nytkin. Sillä erolla että vuosi sata kesti muutaman
tunnin. Vain sen yhden yön. Ja aamulla oli taas kaksi muukalaista.
Lähdin ennen kuin hän heräsi.
Toinen muukalainen, soittajapoika. Hauska. Paha. Tuhma. Niin huonoa
seuraa. Hänet kohtasin uskomattomalla tavalla. En edes kerro miten,
ette kuitenkaan uskoisi sillä... ei, ei tällaista tapahdu. Ei oikeassa
elämässä. Ei kolmekymppisille rouville. Tai jos tapahtuukin... he eivät
tällaiseen lähde.
Se oli Seikkailu. Seikkailu isolla S:llä. Matkalla tapaamaan hoin
itselleni "olet hullu! Carmen, olet hullu!! Ei tällaista voi tehdä!"
Tein silti. En tiennyt kuka hän on, eikä sillä ollut väliä. Eihän
hänkään tiennyt kuka minä olen. Mutta tiesimme mitä me haluamme. Joten
ne kahvit jäivät jäähtymään pöytään.
Meillä oli hauskaa. Hauska päivä. Seikkailu. Hänellekin. Eipä ollut
hänkään uskonut moista koskaan tapahtuvan. Niin, paitsi elokuvissa.
Tosin, taas sillä erolla että elokuvassa tästä olisi kehittynyt
romanssi josta olis seurannut rivitalonpätkä, kultainen noutaja kaksi
lasta ja volvo.
Mutta tämä ei ollut elokuva. Ei ainakaan sellainen elokuva. Vaan
seikkailu. Soittajapoika kysyi voiko hän soittaa minulle kun on taas
seuraavan kerran iloisella päällä. Miten vaan, vastasin.
Poistin hänen numeronsa puhelimestani. Mukava kundi, mutta tämä oli tässä.
Once in the lifetime.
Entä se eräs mies? Se jota mietin?
Ehkä hän ei uskaltanut.
Sittenkään.
maanantai, 17. marraskuu 2008
Kommentit