Kuukausi on kulunut. Niin nopeasti. Ja kaikki, kaikki vielä selvittämättä. Pitäisi kai tarttua "härkää sarvista", ei elämä voi pelkkänä pakenemisena jatkua loputtomiin. Mutta kun ei jaksa. Ei halua. On niin paljon helpompaa vain pitää ovi suljettuna, kieltää kaikki. Kieltämisen, itsepetoksen... no senhän minä osaan. Uskotella että kaikki on hyvin, pitää kulisseja pystyssä, kiillottaa pintaa.

Tunnen itseni idiootiksi, typeräksi hanheksi kun en oivaltanut missä mennään. En nähnyt merkkejä, en aavistanut. Tai ehkä on väärin sanoa etten nähnyt, etten aavistanut. Varmasti näin mutta... on niin helppoa kieltää kaikki. Sulkea silmänsä ja uskotella itselleen ettei se mitään ole. Salamyhkäisyys, katoamiset, mielialanvaihteluista nyt puhumattakaan. Yhtenä hetkenä itse aurinko, seurallinen pelimies, seuraavassa vajonnut jo synkkyyteen missä kaikki on huonosti. Herkkä, huolehtivainen mies ja rakastaja. Onneton pieni poika joka kaipasi lohtua. Säälimätön, ilkeä, julma alistaja.

Ja se aggressiivisuus, ne raivon puuskat... Olisi pitänyt arvata, olisi pitänyt tietää... Tyhmä, tyhmä, tyhmä Carmen! Varsinainen naurettavan pikkuvaimon esimerkki.

Tunnen itseni syylliseksi. Olisi pitänyt aavistaa. Olisi pitänyt osata auttaa. Ei miestä voi syyttää. Kaikki olisi ehkä ollut vältettävissä jos vaan olisin olut parempi. Parempi vaimo.  Minä yritin, tiedän että yritin. Yritin kuunnella, yritin kannustaa. Tukea. Kehua. Palvoa. Mutten ehkä tarpeeksi.

Niin ne paineet. Stressi ja väsymys. Sehän se oli miehen selitys. Paineet, paineistuminen. Ah, jos joku, niin minä tiedän mitä on paineistuminen. Mitä on kun madot luikertelevat pään sisään syöden kaikki hyvät ajatukset ja ulostaen tilalle saastaa. Epävarmuutta, heikkoutta. Epätoivoa.

Silti en ehkä sittenkään kuunnellut miestä riittävästi. En niin paljon kuin hän olisi tarvinnut. En jaksanut kannatella häntä. En osannut lukea syitä rivienvälistä. Miestä riivannutta mustasukkaisuutta, ehkä kateuttakin. Meidän piti olla tiimi, en osannut aavistaa olevani uhka.

Illalla katsoin taltioinnin Popedan keikasta (jep,jep, Carmen fanittaa Popedaa :)) Se oli fantastinen. Vanha ukkohan Pate on enkä minä häntä ole koskaan ajatellut "siten". Costellohan on suloinen toki mutta ei, ei päiväunia hänestäkään. Mutta se järjetön eroottinen lataus... Se on jotain huikeaa! Miten ne jannut ottaa musiikin, yleisön, kaiken. Se on seksikästä. Ja siihen pystyy vain Popeda, vain Popeda voi saada Sukset biisin tihkumaan seksiä. Se on se raaka voima, se uho, se varmuus. Kuninkuus. Suomen seksikkäin bändi on Popeda - kornein sanoituksin varusteltuja biisejä soittava yhtye jossa esiintyy vanhat ukot... Siihen ei tarvita edes roisia sanoitusta (jos toki niitäkin kyseisten herrojen esittämistä biiseistä löytyy). Repe ja Lissu sai minut lähes itkemään. Itkemään kaipuusta. Sitä minä kaipaan.

Vahvoja tunteita. Intohimoa. Paloa.

Elämää.