Kuukausi on kulunut. Niin nopeasti. Ja kaikki, kaikki vielä
selvittämättä. Pitäisi kai tarttua "härkää sarvista", ei elämä voi
pelkkänä pakenemisena jatkua loputtomiin. Mutta kun ei jaksa. Ei halua.
On niin paljon helpompaa vain pitää ovi suljettuna, kieltää kaikki.
Kieltämisen, itsepetoksen... no senhän minä osaan. Uskotella että
kaikki on hyvin, pitää kulisseja pystyssä, kiillottaa pintaa.
Tunnen itseni idiootiksi, typeräksi hanheksi kun en oivaltanut missä
mennään. En nähnyt merkkejä, en aavistanut. Tai ehkä on väärin sanoa
etten nähnyt, etten aavistanut. Varmasti näin mutta... on niin helppoa
kieltää kaikki. Sulkea silmänsä ja uskotella itselleen ettei se mitään
ole. Salamyhkäisyys, katoamiset, mielialanvaihteluista nyt
puhumattakaan. Yhtenä hetkenä itse aurinko, seurallinen pelimies,
seuraavassa vajonnut jo synkkyyteen missä kaikki on huonosti. Herkkä,
huolehtivainen mies ja rakastaja. Onneton pieni poika joka kaipasi
lohtua. Säälimätön, ilkeä, julma alistaja.
Ja se aggressiivisuus, ne raivon puuskat... Olisi pitänyt arvata, olisi
pitänyt tietää... Tyhmä, tyhmä, tyhmä Carmen! Varsinainen naurettavan
pikkuvaimon esimerkki.
Tunnen itseni syylliseksi. Olisi pitänyt aavistaa. Olisi pitänyt osata
auttaa. Ei miestä voi syyttää. Kaikki olisi ehkä ollut vältettävissä
jos vaan olisin olut parempi. Parempi vaimo. Minä yritin, tiedän että
yritin. Yritin kuunnella, yritin kannustaa. Tukea. Kehua. Palvoa.
Mutten ehkä tarpeeksi.
Niin ne paineet. Stressi ja väsymys. Sehän se oli miehen selitys.
Paineet, paineistuminen. Ah, jos joku, niin minä tiedän mitä on
paineistuminen. Mitä on kun madot luikertelevat pään sisään syöden
kaikki hyvät ajatukset ja ulostaen tilalle saastaa. Epävarmuutta,
heikkoutta. Epätoivoa.
Silti en ehkä sittenkään kuunnellut miestä riittävästi. En niin paljon
kuin hän olisi tarvinnut. En jaksanut kannatella häntä. En osannut
lukea syitä rivienvälistä. Miestä riivannutta mustasukkaisuutta, ehkä
kateuttakin. Meidän piti olla tiimi, en osannut aavistaa olevani uhka.
Illalla katsoin taltioinnin Popedan keikasta (jep,jep, Carmen fanittaa
Popedaa :)) Se oli fantastinen. Vanha ukkohan Pate on enkä minä häntä
ole koskaan ajatellut "siten". Costellohan on suloinen toki mutta ei,
ei päiväunia hänestäkään. Mutta se järjetön eroottinen lataus... Se on
jotain huikeaa! Miten ne jannut ottaa musiikin, yleisön, kaiken. Se on
seksikästä. Ja siihen pystyy vain Popeda, vain Popeda voi saada Sukset
biisin tihkumaan seksiä. Se on se raaka voima, se uho, se varmuus.
Kuninkuus. Suomen seksikkäin bändi on Popeda - kornein sanoituksin
varusteltuja biisejä soittava yhtye jossa esiintyy vanhat ukot...
Siihen ei tarvita edes roisia sanoitusta (jos toki niitäkin kyseisten
herrojen esittämistä biiseistä löytyy). Repe ja Lissu sai minut lähes
itkemään. Itkemään kaipuusta. Sitä minä kaipaan.
Vahvoja tunteita. Intohimoa. Paloa.
Elämää.
tiistai, 7. lokakuu 2008
Kommentit