Vanha mies sytytti savukkeensa.
"Räsy ei vastaa kipulääkkeeseen."
Sytytin omani ja istuin hiljaa kuistilla. Kahvi höyrysi kupissa aamun auringon kimmeltäessä kauniimpana kuin pitkiin aikoihin.
"Ei vastaa ei", huokaisin. "Ei vastaa."
Siitä
on niin kauan, lähes viisitoista vuotta. Se pienin. Pahanpohjimmainen.
Näyttikin ihan lapaselta. Kukaan ei sitä halunnut, mokomaa räsyä. Ja
niin Räsystä tuli minun koirani. Tai minusta Räsyn ihminen, niin päin
se taisi mennä. Ruma, pieni Räsy.
Olisi hienoa kertoa että rumasta ankanpojasta kasvoi joutsen. Ei
kasvanut. Pienenä ja rumana se syntyi, pieneksi ja rumaksi se jäi. Ei
tullut Räsystä joutsenta. Siitä tuli parempaa. Paljon, paljon parempaa.
Räsystä kasvoi kalifi, kuningatar, soturiprinsessa. Temperamenttinen,
kova ja peloton. Räsy ei pelännyt mitään. Ei ketään. Se ei murtunut
koskaan. Ja samalla se oli äärettömän viisas. Viisas, lempeä ja
oikeudenmukainen. Räsy ei koskaan riidellyt. Sen ei tarvinnut. Se johti
laumaa viisaudellaan eikä sitä viisautta kukaan kyseenalaistanut.
Vahva, kova, peloton Räsy. Peräänantamaton. Ja silti niin nöyrä.
Räsy luki ajatuksia. Se teki aina kaiken minkä siltä pyysi, monesti
vielä senkin mitä en edes ymmärtänyt siltä pyytää. Räsy tiesi. Räsy
antoi kaiken. Kaiken.
Koirat vinkuivat malttamattomina. Kiipesivät aitaa vasten ja
pieksivät toisiaan hännillään. Ne tiesivät. Jonkun vuoro ja toivovat
että se vuoro olisi juuri heidän. Räsy köpötteli pihamaalla. Pienenä mutta
arvokkaana. Se kompastui, hukkasi takajalkansa. Silti se yritti.
Sydämeni särkyi. "Selästä on jotain rikki", sanoin, "Niin ne sano.
Lääkärillä. Ei voi tehä mitään. Vain yrittää lievittää kipua. Ja
toivoa. Niin ne sano" Vanha mies nyökkäsi hiljaa.
Viisitoista vuotta on pitkä aika. Olinhan minä sen tiennyt, sen
että aika käy vähiin. Olin nähnyt kuinka Räsyn silmät sameutuivat
hiljalleen. Kuinka se väsyi nopeammin. Askel oli lyhyempi. Jäykempi.
Tiesin ettemme enää ole pitkään yhdessä.
Mutta tänään olisi Räsyn vuoro. Räsyn päivä. Ja Räsy tiesi. Sen
sameisiin silmiin syttyi se vanha tuttu palo. Häntä piiskasi niin ettei
sen kipeä selkä meinannut jaksaa pitää koiraa pystyssä. Vietti ja vire
voittivat kivun. Räsy juoksi. Juoksi kompastelematta. Sen vuoro.
Kolmisin kävelimme metsään. Räsy, vanha mies ja minä. Räsy tärisi
innosta. Odotti vain lupaa väristen. "Minä, minä, minä!!" se tuntui
huutavan. Annoin sille merkin. Vanhasta tottumuksesta sanoin vielä
ääneenkin: "missä?". Vanhasta tottumuksesta, eihän Räsy kuule. Kuuro
vanha hupsu.
Räsy syöksyi matkaan. Aivan kuin nuoruutensa voimissa. Katsoimme
sen menoa, vanha mies ja minä. Kuuro vanha hupsu. Näkökään ei tainnut
olla entisellään, mutta nenä pelaa. Ehkä herkempänä kuin koskaan.
Ei
mennyt aikaakaan kun tuttu haukku täytti metsän. Kiihkeä, peloton,
ystävällinen. Kuuntelimme Räsyn haukkua. Se soi. Se soi kuin musiikki.
Miten vivahteikasta voikaan haukku olla?
Räsyn ei pitäisi olla täällä. Ei enää. Epätodennäköisyyksien koira.
Kukaan ei sitä halunnut, silti siitä kasvoi paras. Voittamaton. Se on
kokenut niin paljon. Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Ei sen
pitäisi olla enää täällä. Muistan kuinka se jäi hirven jalkoihin. Se
lehmä oli totisesti päättänyt tappaa Räsyn. Räsy oli rohkea. Liian
rohkea. Ei antanut periksi. Harhautti. Komensi. Pelasi. Mutta se oli
vielä kokematon. Ja vasaansa puolustava lehmä oli hurja. Ja paljon
Räsyä suurempi. Suuttuneena hyvin nopea. Se polkaisi. Pahasti.Räsyn ei
pitänyt jäädä henkiin.
Se jäi. Räsy jäi. Eikä Räsy pelännyt mitään. Ja niin monta muutakin
kertaa. Sitähän se oli, peliä elämällä ja kuolemalla. Ja sitä elämää
Räsy rakasti. Ja sen ei pitäsi enää olla täällä.
Muistan kun
Räsy sai myrkytyksen. Kuinka sen pieni ruumis oli tyhjä. Pelkkä kuori.
Se hädin tuskin hengitti. Käärin sen huopaan ja nukuin sen vieressä.
Jotta se pysyisi lämpimänä. Syötin. Juotin. Itkin. Ei, ei näin. Ei
näin. "Se on vanha, se ei selviä", sanottiin. "Kyse on viikoista,
korkeintaan parista kuukaudesta. Sen munuaiset eivät kestä", sanottiin.
"Noin vanha ei selviä", sanottiin.
Vaan he eivät tunteneet Räsyä. Räsy ei anna periksi. Enkä minä.
Välillä epäilin, epäilin sen selviämistä. Sehän oli jo vanha silloin.
Kannattaako taistella? Pitkittyykö vain kärsimys? Mutta tiesin, tiesin
että Räsykin taistelisi. Soturiprinsessa.
Ja se taisteli. Se selvisi. Vaikka olikin vanha. Kului viikkoja,
kului kuukausia. Puoli vuotta. Vuosi. Ja Räsy selvisi. Se näytti
kuolemalle pientä pikimustaa nokkaansa. Taas. Mutta viimeinen kerta oli
ollut sille liikaa. Meni rikki jotain. Selästä, sanoi lääkäri. Selästä
niin. mutta luulen vielä pahemman vamman olevan jossain muualla. Jokin
mikä esti sitä taistelemasta. Jokin mikä toi kivut aina vaan takaisin.
Vaan ei tänään, ei nyt. Tänään Räsyn haukku soi ja soi. Yhteyttä se
ei enää jaksanut pitää. Liian vaativaa. Ja kovin kauaa se ei jaksaisi
enää haukkuakaan. Mutta hetken vielä. Hetken vielä me kuuntelisimme.
Näimme Räsyn loistavan. Sen silmien palo näkyi varmasti kuuhun asti.
Niin, Räsyn ei pitäisi olla enää täällä. Silti se oli, vastoin
kaikkia todennäköisyyksiä se eli vieläkin. Mietin monesti miksi? Miksi
se oli jäänyt? Miksi se oli laittanut kuolemalle kampoihin? Tiesikö se
jotain? Osasiko se arvata? Arvata sen että sitä tarvitaan vielä?
Tuskinpa sentään. Vaikka Räsy oli viisas. Viisaampi kuin yksikään
eläin tai ihminen maan päällä, niin viisas se sentään tuskin oli.
Kuitenkaan. Ei Räsy ollut meedio. Se on koira. Hyvät geenit, hyvä
ruoka, hyvä liikunta. Hyvä elämä. Se se selitys on. Hyvät geenit ja
sattuma.
Räsy alkoi väsyä, silti se ei antanut periksi. Ja se näytti niin onnelliselta. Kuin olisi ollut taivaassa.
"Se on onnellinen" kuiskasi vanha mies.
Nyökkäsin hiljaa. Niin on.
Vanha mies nosti aseensa. Hetki oli tullut. Räsyn haukku raikasi kiivaampana kuin koskaan.
Laukaus halkoi ilmaa. Räsy ei sitä kuullut. Umpi kuuro höppänä.
Hiljaisuus.
Miksi
Räsy oli jäänyt? Hyvät geenit ja sattuma? Todennäköisesti. En
kuitenkaan voinut olla varma. Ehkä se sittenkin tiesi. Tiesi että sitä
tarvitaan vielä. Että vielä on yksi työ tehtävänä. Ei voi olla varma.
Painoin kasvoni vasten Räsyn tuuheaa, kosteaa turkkia. Se oli niin
lämmin. "Mene vaan. Kyllä me pärjätään" kuiskasin sille. Räsy oli
kuuro, mutta tiesin; tämän se kuuli. Tämän se tiesi.
Hiljaisuus.
"Ei tähän totu koskaan" totesi vanha mies hiljaa. "Vaikka sen tietää tulevaksi, ei silti totu".
"Ei siihen pidäkään tottua" vastasin.
Hiljaisuus.
Palasimme metsästä kaksin.
maanantai, 27. lokakuu 2008
Kommentit