Terveiset länsirannikolta! Takana tuskainen päivä koulutuksen merkeissä
ja olo on... *uh*, no ehkä se elämä vielä voittaa... Käsittämätöntä
kuinka kuitti sitä voi olla vaikka vain istunut koko päivän: autossa,
luennoilla ja autossa... Kroppa huusi liikuntaa, happea ja vettä.
(suurin ongelma taitaa olla siinnä että en ymmärrä juoda noiden päivien
aikana riittävästi ja siihen päälle kun vielä se ettei pääse liikkumaan
niin...) Itse tapahtuma oli tuttua tavaraa: samaa paskaa eri paketissa,
noin kärjistettynä :) Ei huono reissu mutta ei, ei mitään tajunnan
räjäyttävääkään ilmennyt. Luennoissa ei ollut oikein mitään uutta, ei
edes sinänsä kiinnostavaa ja ajatukset harhaili jossain aivan muualla.
Ja kun kerta harhailemaan lähtivät niin... no niin, arvaahan sen.
Mietin kuinka paljon hienompaa olisi ollut käyttää tämä päivä
villin sekin merkeissä mieluummin kuin tällä tapaa ja kohtahan jo
panetti niin perhanasti. Aivan kamalaa. Ja käsittämätöntä. Okei,
työskentelen miesvaltaisella alalla joten koulutukseen osallistujista
suurin osa oli miehiä, kuin myös luennoitsijoistakin. Mutta ei se siitä
johtunut. Katselin kyllä löytyykö silmänruokaa mutta ei, ei mitään
fiiliksiä mihinkään suuntaan. Ja silti vaan tekee niin mieli kyrpää.
Haluaisin naida kovaa, pitkään, rakastella rauhallisesti, panna
pikaisesti, imeä kyrpää... Ja silti... en tunne pätkääkään vetoa
yhteenkään näkemääni mieheen. ei mitään. Haluan seksiä mutten miestä?
Hieman uutta minulle.
Mutta asiaan, simpansseihin siis. Koulutuspäivä oli raskas;
puuduttavaa istumista, puuduttavia aiheita. Itsestään selvyyksien
jauhamista, niiden samojen asioiden jankkaamista joka ikinen vuosi.
Mutta, vaikka päivän sisältö oli tänä vuonna todella suppea, eivät nuo
tunnit silti aivan hukkaan menneet. Päivä oli myös lohdullinen.
Olen monesti miettinyt pientä
elämääni. En ole koskaan tehnyt mitään suurta, mitään erityisen
repäisevää, rohkeaa tai yllättävää. En käynyt eksoottisissa paikoissa,
syönyt kummallisia ruokia. Sukeltanut enkä hypännyt laskuvarjolla. Ei
ole lapsia, en piittaa siitä onko verhoni kauden trendiväreissä....
Tuntuu että ei minulla ole elämää. Ja mikä pahinta, sitä elämää ei ole koskaan ollutkaan. Kadotin
sen. Elämän ja nuoruuden. Heitin kaikki hukkaan. Vietin aikani vain
treeneissä, töissä ja treeneissä. Ei ole ollut mitään muuta. Eikä tule.
Noihin meidän alan koulutuspäiviin - ehkä kaikkien alojen?, liittyy
sellainen järkyttävä piirre että osallistujat, jotka keski-iältään
lähempänä 55 vuotta kuin 35, taantuvat noissa tilaisuuksissa aivan
teini-ikäisten tasolle. Satapäinen yleisö "fiksuja ja kypisä" ihmisiä
käyttäytyy aivan kuin lauma 14 vuotiaita murkkuja! Niin miehet kuin
naiset. Enkä tarkoita tällä sitä käsittämätöntä bissen kittaamista joka
alkaa heti aamusta, vaan käyttäytymistä. Asennetta, asennetta muita
ihmisiä kohtaan. Sitä vihaa ja katkeruutta mitä heistä kumpuaa.
Se on jotain niin hirveää että joka kerta tahtoisin vajota maan
alla myötähäpeästä. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Okei, ne luennot eivät
aina ole niin kiinnostavia eikä jokainen luennoitsija ole hyvä mutta
silti... kai nyt aikuiset ihmiset voisivat jotain käyttäytymissääntöjä
noudattaa ja olla kohteliaita?
Vaan ei. Luennoille valutaan miten sattuu, häivytään kesken kaiken
yms. ja se on vielä pientä: porukka kun käyttäytyy kuin ylä-asteen 8b,
hälisee luennon aikana omiaan, vittuilee luennoitsijalle, haastaa
riitaa luennoitsijan kanssa, haastaa riitaa keskenään... Se on jotain
aivan käsittämätöntä, en voi ymmärtää miten he voivat käyttäytyä noin
epäasiallisesti ja julmasti? Ehkä se luento ei ole niin hyvä, ehkä
luennoitsija on typerä, mutta hei: hän tekee vain työtään!
Mikä ihmeen
voima saa kuuntelijat hyökkäämään häntä vastaan? Huutelemaan
asiattomuuksia, käyttäytymään aggressiivisesti? Ja jos eivät saa
luennoitsijaa mukaan riitaan (kuten eivät tietenkään saa) tai
nolostumaan (jolloin herkuttelevat toisen tukalalla ololla) riitelevät
nämä "yli-ikäiset" murkut keskenään.
Ja jok'iksellä koulutuspäivällä toistuu sama kaava, vuodesta toiseen.
Ja tänään minä sen ymmärsin.
Ne ihmisethän käyttäytyvät kuin lauma häkkiin suljettuja simpansseja.
Simpansseja, joilta on viety kaikki virikkeet pois. Viety elämä.
Virikkeiden - elämän, puutuessa he purkavat turhautumistaan aggressioon.
Kolistelevat häkkinsä kaltereita vihaisina, tappelevat keskenään siitä
ainoasta leluksi kuviteltavissa olevasta kaarnan palasta. Ja suurimman
vihansa he kohdistavat hoitajaan.Heittävät häntä ulosteillaan, sylkevät
päälle. Hänen, joka tekee vain työtään. Koittaa parhaansa. Mutta se ei
auta sillä hänellä on elämä. Hän on vapaa. Ja sitä simpanssit vihaa.
Silloin ymmärsin etten ole simpanssi. En ole häkissä, en ole menettänyt
elämääni. Vapauttani. Vaikka nyt menee ehkä heikommin on minulla vielä
tavoitteeni. Unelmani.
Ja niin kauan kun on unelmia, jotain mitä tavoitella. Pientäkin. Niin kauan on elämää.
Minulla on elämä.
perjantai, 10. lokakuu 2008
Kommentit