Terveiset länsirannikolta! Takana tuskainen päivä koulutuksen merkeissä ja olo on... *uh*, no ehkä se elämä vielä voittaa... Käsittämätöntä kuinka kuitti sitä voi olla vaikka vain istunut koko päivän: autossa, luennoilla ja autossa... Kroppa huusi liikuntaa, happea ja vettä. (suurin ongelma taitaa olla siinnä että en ymmärrä juoda noiden päivien aikana riittävästi ja siihen päälle kun vielä se ettei pääse liikkumaan niin...) Itse tapahtuma oli tuttua tavaraa: samaa paskaa eri paketissa, noin kärjistettynä :) Ei huono reissu mutta ei, ei mitään tajunnan räjäyttävääkään ilmennyt. Luennoissa ei ollut oikein mitään uutta, ei edes sinänsä kiinnostavaa ja ajatukset harhaili jossain aivan muualla. Ja kun kerta harhailemaan lähtivät niin... no niin, arvaahan sen.

Mietin kuinka paljon hienompaa olisi ollut käyttää tämä päivä villin sekin merkeissä mieluummin kuin tällä tapaa ja kohtahan jo panetti niin perhanasti. Aivan kamalaa. Ja käsittämätöntä. Okei, työskentelen miesvaltaisella alalla joten koulutukseen osallistujista suurin osa oli miehiä, kuin myös luennoitsijoistakin. Mutta ei se siitä johtunut. Katselin kyllä löytyykö silmänruokaa mutta ei, ei mitään fiiliksiä mihinkään suuntaan. Ja silti vaan tekee niin mieli kyrpää. Haluaisin naida kovaa, pitkään, rakastella rauhallisesti, panna pikaisesti, imeä kyrpää... Ja silti... en tunne pätkääkään vetoa yhteenkään näkemääni mieheen. ei mitään. Haluan seksiä mutten miestä? Hieman uutta minulle.

Mutta asiaan, simpansseihin siis. Koulutuspäivä oli raskas; puuduttavaa istumista, puuduttavia aiheita. Itsestään selvyyksien jauhamista, niiden samojen asioiden jankkaamista joka ikinen vuosi. Mutta, vaikka päivän sisältö oli tänä vuonna todella suppea, eivät nuo tunnit silti aivan hukkaan menneet. Päivä oli myös lohdullinen.

Olen monesti miettinyt pientä elämääni. En ole koskaan tehnyt mitään suurta, mitään erityisen repäisevää, rohkeaa tai yllättävää. En käynyt eksoottisissa paikoissa, syönyt kummallisia ruokia. Sukeltanut enkä hypännyt laskuvarjolla. Ei ole lapsia, en piittaa siitä onko verhoni kauden trendiväreissä.... Tuntuu että ei minulla ole elämää.  Ja mikä pahinta, sitä elämää ei ole koskaan ollutkaan. Kadotin sen. Elämän ja nuoruuden. Heitin kaikki hukkaan. Vietin aikani vain treeneissä, töissä ja treeneissä. Ei ole ollut mitään muuta. Eikä tule.

Noihin meidän alan koulutuspäiviin - ehkä kaikkien alojen?, liittyy sellainen järkyttävä piirre että osallistujat, jotka keski-iältään lähempänä 55 vuotta kuin 35, taantuvat noissa tilaisuuksissa aivan teini-ikäisten tasolle. Satapäinen yleisö "fiksuja ja kypisä" ihmisiä käyttäytyy aivan kuin lauma 14 vuotiaita murkkuja! Niin miehet kuin naiset. Enkä tarkoita tällä sitä käsittämätöntä bissen kittaamista joka alkaa heti aamusta, vaan käyttäytymistä. Asennetta, asennetta muita ihmisiä kohtaan. Sitä vihaa ja katkeruutta mitä heistä kumpuaa.

Se on jotain niin hirveää että joka kerta tahtoisin vajota maan alla myötähäpeästä. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Okei, ne luennot eivät aina ole niin kiinnostavia eikä jokainen luennoitsija ole hyvä mutta silti... kai nyt aikuiset ihmiset voisivat jotain käyttäytymissääntöjä noudattaa ja olla kohteliaita?

Vaan ei. Luennoille valutaan miten sattuu, häivytään kesken kaiken yms. ja se on vielä pientä: porukka kun käyttäytyy kuin ylä-asteen 8b, hälisee luennon aikana omiaan, vittuilee luennoitsijalle, haastaa riitaa luennoitsijan kanssa, haastaa riitaa keskenään... Se on jotain aivan käsittämätöntä, en voi ymmärtää miten he voivat käyttäytyä noin epäasiallisesti ja julmasti? Ehkä se luento ei ole niin hyvä, ehkä luennoitsija on typerä, mutta hei: hän tekee vain työtään!

Mikä ihmeen voima saa kuuntelijat hyökkäämään häntä vastaan? Huutelemaan asiattomuuksia, käyttäytymään aggressiivisesti? Ja jos eivät saa luennoitsijaa mukaan riitaan (kuten eivät tietenkään saa) tai nolostumaan (jolloin herkuttelevat toisen tukalalla ololla) riitelevät nämä "yli-ikäiset" murkut keskenään.

Ja jok'iksellä koulutuspäivällä toistuu sama kaava, vuodesta toiseen.

Ja tänään minä sen ymmärsin.

Ne ihmisethän käyttäytyvät kuin lauma häkkiin suljettuja simpansseja. Simpansseja, joilta on viety kaikki virikkeet pois. Viety elämä. Virikkeiden - elämän, puutuessa he purkavat turhautumistaan aggressioon. Kolistelevat häkkinsä kaltereita vihaisina, tappelevat keskenään siitä ainoasta leluksi kuviteltavissa olevasta kaarnan palasta. Ja suurimman vihansa he kohdistavat hoitajaan.Heittävät häntä ulosteillaan, sylkevät päälle. Hänen, joka tekee vain työtään. Koittaa parhaansa. Mutta se ei auta sillä hänellä on elämä. Hän on vapaa. Ja sitä simpanssit vihaa.

Silloin ymmärsin etten ole simpanssi. En ole häkissä, en ole menettänyt elämääni. Vapauttani. Vaikka nyt menee ehkä heikommin on minulla vielä tavoitteeni. Unelmani.

Ja niin kauan kun on unelmia, jotain mitä tavoitella. Pientäkin. Niin kauan on elämää.

Minulla on elämä.