Tänään oli sitten terveydenhoitajalla käynti, ja apteekin kautta duuniin. Kalsiumia ja D-vitamiinia kun pitäisi ottaa kuulemma purkista. Ja "vauvan kestävää" särkylääkettä myös. Muuten ei "kiellettyjen aineiden lista" juurikaan hämmennä (heh, tiedän kyllä että se on vältettävät ravintoaineet lista, mutta minkäs teet.. pantteri ei pääse pilkuistaan, ja näemmä on tuo ADT "termit" juurtuneet päähän näiden elettyjen vuosien aikana). Ostin myös marketin hedelmätiskin tyhjäksi koska riesanani on aivan jatkuva nälkä. Ja jos en syö jotain tyyliin "koko ajan", tulee huono olo. Hmm... jos ihminen on sitä mitä syö, kersasta tulee hedelmä ;)

Muuten tuntuu... ei miltään. Ei, en ole vaipunut ajatuksiini kuten jossain vauva sivuilla mainittiin (tässä vaiheessa raskautta isä saattaa kokea itsenä ulkopuoliseksi tulevan äidin vaipuessa syvemmälle , ja syvemmälle raskauteen... NOT) Tuon jatkuvan nälän tunteen, ja palelemisen lisäksi... ei tunnu miltään. Ei mitään maagista yhteyttä. Vauvan vaatteet ja "pikku päivänsäteet" eivät liikuta yhtään sen enempää tai vähempää kuin ennen. Ne vaan on, aivan kuten aiemminkin.

Mies sen sijaan on jo ostamassa pinnasänkyä, turvaistuinta ja rattaita... toppuuttelin että ei sitä nyt vielä, voi mennä keskenkin tai jotain, ehtiihän ne ja katsotaan ennemmin käytettyjä. No, turvakaukalon on oltava uusi muutta muuten... mitään järkeä hommata uusia remeleitä jos käytettyjäkin saa.

Ei tunnu siis oikein miltään, koko raskaus vaikuttaa epätodelliselta ja mietinkin jo että josko se ultra sittenkin on näyttänyt väärin. Että ei siellä mitään ole, tai ei ainakaan niin pitkällä olevaa mitä lääkäri väitti. Netissä surffailin joillakin vauva/raskaus sivustoilla, tosin en enää tule niillä käymään, kiitos, mutta ei kiitos. Ei ole mun juttu. No, siis niissä toitotetaan "vauvan punaisella" että kuinka nyt jo on ykseys ja kohta jo pitäisi sitä ja tätä ja muuttua "superäiiksi" (tosin, okea superäiti on sitä jo vähintään vuosi ennen raskautta. Ja PRO Superäidit valimistautuvat tehtäväänsä luultavammin ensimmäisitä kuukautisitaan lähtien. Pelottavaa...Mutta toisaalta, onhan se elämä paljon helpompaa varmaan niin kun on jokin päämäärä ja tarkat suunnitelmat mitä, missä, milloin, miten, kuin tämä tämmöinen minulle tyypillinen ajelehtiminen ja tilanteesta toiseen päätyminen.) Mutta ei siis "vauva-foorumeja" ihan hetkeen aikaan. Itseasiassa "lääkärin määräyksestä" ;) No hoitajan oikeastaan, hoitsu sanoi että älä käy niitä lukemassa ollenkaan.

No, ehkä tämä jo "tuntuisi", olisi "tuntunut" jo pitkän aikaa jos kyseessä olisi ollut oikein yrittämällä alulle laitettu lapsonen. Ehkä enempikin psykologista hommaa tuo "yhteys" kuin oikeasti fyysistä. En tiedä.

Sen verran toki "tuntuu", että jotenkin on herkempi nykyään. Tuntuu että pienetkin jutut alkaa itkettää. Toisaalta taas olen raivokkaampi, aggressiivisempi, tiukempi. Jos ei ennenkään nenilleni noin vain hypitty, nyt sitä ei takuulla tehdä. Tulevaisuudesta hirvittää lähinnä ne "äiti jutut". Että onko sitten pakko olla niin äiti, ja miten kestän niitä mutseja? En todellakaan mene vanhempainiltaan. Enkä muskariin. Enkä vauvauintiin. Enkä äiti-lapsi jumppaan. Ei siksi että em. asioita asioina karsastaisin, vaan siksi että en usko minkään "äitiyhteisön" olevan mun juttuni. Lapset on ihan jees, mutta niiden mutseissa tahtoo olla kestämistä.

Oikeastaan ensimmäinen tällainen vauva/raskaus viitteinen tuntemus tuli eilen... Lehden kolumnissa kerrottiin kuinka "kantasolututkija kiittää". Kolumnissa kerrottiin kuinka kantasolututkimus ottaa askeleen eteenpäin nyt kun Barak Obama nousi USA:n presidentiksi. Obaman mielestähän kantasolututkimus on eettisesti kestävällä pohjalla. En ole ajatellut koko kantasoluasiaa ennen, enkä nytkään ota siihen asiaan kantaa mutta jotenkin tuntui hyvin surulliselta ajatus että alkio on vain kasa soluja. Ei ihminen. Onko se nyt ihan niinkään?

Jotta näin, vakavasti raskaana. Eiköhän se jossain vaiheessa ala "tuntuakin" ja jopa se "yhteys" löydy, toivottavasti se yhteys on vaan jotain mukavampaa kuin tuon kantasolututkimuksen tuottama surullinen olo.

Tai tämä syyllisyys. Jonkun verran poden syyllisyyttä raskaudestani. Syyllisyyttä siksi että juuri minä olen raskaana. Raskaana vaikkei edes yritetty. Vahingoksi en nyt ehkä ihan sanoisi, jokainen aikuinen ihminen tietää miten voi käydä jos ei ehkäistä, mutta suunnittelemattomaksi sen sijaan kyllä. Ja samaan aikaan todella monet naiset, ja parit, oikein yrittämällä yrittävät ennen kuin tärppää. Tai ei onnistu lainkaan. Minä sen sijaan... en ole koskaan edes ajatellut lapsia. En puolesta enkä vastaan. Lapset vaan ovat tai eivät ole. Mitään vauvakuumetta ei ole ollut koskaan, ei mitään "tyhjänsylin" syndroomaa tai mitään. Lapset on ihan jees, mutta en vaan ole koskaan ajatellut että niiden pitäisi olla, tai että ne kuuluisivat oleellisesti omaan elämääni. En ole koskaan ajatellut että minun pitäisi olla, tai edes että voisin olla äiti.

Ja nyt kuitenkin... raskaana olen minä, eikä joku sellainen nainen joka on raskautta toivonut ja yrittänyt. Yrittänyt ja pettynyt kerta toisensa jälkeen ehkä. Ja minä taas... sen kerran ilman mitään suojaa ja... PAM. Se tuntuu välillä jotenkin kovain epäreilulta... Eikös kolmekymppisen hedelmällisyydenkin jo pitäisi olla laskenut? Eikä kai keski-ikäsen miehenkään siittiöt ihan niitä kiivaimpia uimareita ole nuorempiin verrattuna? Jotenkin tässä olisi ollut vielä jokin järki jos tämä olisi tapahtunut aiemmin. Silloin sentään seksiä oli useamman kerran viikossa ja ei vahingon vahinkoa. Ja sitten... yksi kerta ja...

No, vaikken ehkä voi sanoa että uskon Jumalaan, uskon kohtaloon. Tai en ehkä kohtaloonkaan, vaan siihen että kaikella on tarkoituksensa. Ja tämä pieni on päättänyt tulla maailmaan.

Juuri nyt.