Kaksi viivaa. Vahvoina ja vakuuttavina.

Voi paska.

Ehkä se oli erehdys?

Vaan ei. Totta mikä totta. Vahvana ja vakuuttavasti. Sydämen kiivaat lyönnit kuuluivat kohinan läpi. Totta.

Voi paska.

Se yksi kerta... luonto. Luonto on viisas, mutta arvaamaton.

Googletin, surffailin sivuilta sivuille... miten voikin olla niin vähän järjellistä faktaa saatavilla? Pelkää tieto ilman hössötystä? Tätäkö se sitten on? Tuollaiseksiko minäkin muutun?  Fanaatikoksi, joka on valmis tuomitsemaan kaiken ja kaikki mitä ei itse ymmärrä?  jonka mielestä ainoa oikea tapa elää on se tapa mitä itse elää?

Jeesustelevaksi, ilkeäksi, suvaitsemattomaksi. Pelkuriksi, joka pelkää niin paljon ettei uskalla tunnustaa edes pelkoaan? Joka peittää oman epävarmuutensa halveksimalla muita?

Sellainenko minustakin tulee?

Tuskin. Olen aina uskaltanut elää omalla tavallani. Omien arvojeni mukaan. Vähät välittänyt siitä mikä on korrekti ja sosiaalisesti hyväksyttävä tapa.

Arvot. Arvot merkitsevät. Ja minun arvoni on se että jokainen hyväksytään sellaisena kuin on. Vaikken itse olisi samaa mieltä, vaikka itse eläisin eri tavalla. Vaikken aina hyväksyisi, voin aina yrittää ymmärtää. Eikä minun tarvitse muuttaa tapaani elää. Ei, vaikka se ei olekaan ruusunpunainen, jeesusteleva eikä sosiaalisesti hyväksyttävä.

Ei tarvitse, koska tiedän olevani oikeassa. Se riittää. Se että itse tietää. Ja pystyy seisomaan jokaisen sanansa ja tekonsa takana. Ainoa asia mikä merkitsee on inhimillisyys. Suvaitsevaisuus. Hyväksyminen. Se että hyväksyy muut ja eritoten itsenä, sillä jos ei hyväksy itseään... ei voi hyväksyä muita. Ja tämä on se mikä on minun tehtäväni tässä maailmassa, pyrkiä jatkamaan hyväksymistä. Yrittää saada maailmaa siltä osin paremmaksi.

Toivottavasti onnistun.

Kävelin lankun päähän ja katsoin alla myrskyävään mustaan mereen.
Otin nenästä kiinni ja hyppäsin.
Painuin aaltojen alle sysipimeään mereen.

Enkä pelännyt enää mitään.