Kaksi viivaa. Vahvoina ja vakuuttavina.
Voi paska.
Ehkä se oli erehdys?
Vaan ei. Totta mikä totta. Vahvana ja vakuuttavasti. Sydämen kiivaat lyönnit kuuluivat kohinan läpi. Totta.
Voi paska.
Se yksi kerta... luonto. Luonto on viisas, mutta arvaamaton.
Googletin,
surffailin sivuilta sivuille... miten voikin olla niin vähän
järjellistä faktaa saatavilla? Pelkää tieto ilman hössötystä? Tätäkö se
sitten on? Tuollaiseksiko minäkin muutun? Fanaatikoksi, joka on valmis tuomitsemaan kaiken ja
kaikki mitä ei itse ymmärrä? jonka
mielestä ainoa oikea tapa elää on se tapa mitä itse elää?
Jeesustelevaksi, ilkeäksi, suvaitsemattomaksi. Pelkuriksi, joka pelkää niin paljon ettei uskalla tunnustaa
edes pelkoaan? Joka peittää oman epävarmuutensa halveksimalla muita?
Sellainenko minustakin tulee?
Tuskin. Olen aina uskaltanut elää
omalla tavallani. Omien arvojeni mukaan. Vähät välittänyt siitä mikä on
korrekti ja sosiaalisesti hyväksyttävä tapa.
Arvot. Arvot merkitsevät. Ja minun arvoni on se että jokainen
hyväksytään sellaisena kuin on. Vaikken itse olisi samaa mieltä, vaikka
itse eläisin eri tavalla. Vaikken aina hyväksyisi, voin aina yrittää
ymmärtää. Eikä minun tarvitse muuttaa tapaani elää. Ei, vaikka se ei
olekaan ruusunpunainen, jeesusteleva eikä sosiaalisesti hyväksyttävä.
Ei tarvitse, koska tiedän olevani oikeassa. Se riittää. Se että
itse tietää. Ja pystyy seisomaan jokaisen sanansa ja tekonsa takana.
Ainoa asia mikä merkitsee on inhimillisyys. Suvaitsevaisuus.
Hyväksyminen. Se että hyväksyy muut ja eritoten itsenä, sillä jos ei
hyväksy itseään... ei voi hyväksyä muita. Ja tämä on se mikä on minun
tehtäväni tässä maailmassa, pyrkiä jatkamaan hyväksymistä. Yrittää
saada maailmaa siltä osin paremmaksi.
Toivottavasti onnistun.
Kävelin lankun päähän ja katsoin
alla myrskyävään mustaan mereen.
Otin nenästä kiinni ja hyppäsin.
Painuin aaltojen alle sysipimeään mereen.
Enkä pelännyt enää mitään.
perjantai, 28. marraskuu 2008
Kommentit