Aamulla tuli puhelu: tarhoissa oli hiirenhiljaista,
kopeissa lymysivät hiljaa. Ei innokasta vikinää, syömäänkään eivät
tahtoneet tulla.
Pelkäsivät.
Pelkäsivät petoa.
Jätöksiä löytyi liiteriltä. Eikä enää tarvinnut arvailla.
Susi.
Kyllähän niitä tuossa pyörii ajoittain, pääasiassa satunnaisia
seikkailijoita, matkalla jonnekin. Välillä vievät pystykorvan tai
ajokoiran, jonkun yksinäisen pihakoirankin elo on satunnaisesti
päättynyt mutta pahemmin ei susista riesaa ole ollut. Tokihan niiden
läsnäolo pelottaa, huolestuttaa, mutta ne kuuluvat tänne. Sudetkin.
Liikenne ja muut tapaturmat on suurempi riski kuitenkin. Mutta onhan se
peto. Ehkä yksinäinen ja nälkäinen. Eivät ne noin lähellä tarhoja ole
ennen kulkeneet.
Tarhat ovat tukevia ja koira suuri lauma, tuskin susi, yksinäinen
ohikulkija ainakaan, niin suurta riskiä ottaisi, vaan mistäs sen
tietää? Vara ei venettä kaada, sanotaan, joten syytä laittaa koira
suojaan öiksi.
Tilapäismajoituksessa ei ole riittävästi tilaa suojata kaikkia.
Piti miettiä kumman pedoista valitsen? Kumpi riski on riskittömämpi?
Pienempi paha? No, toisen pedon sentään tunnen, ja sitä petoa ei aja
nälkä, ehkä se sitten. Joten soitin hänelle. Oli kuullutkin jo.
Susista. Tiesi mitä se tarkoittaa.
Mies vannoi, vakuutti. Lupasi. Lupasi ettei ole hätää. Että kaikki on hyvin.
Pakko kai uskoa. Pakko kai luottaa. Toisen pedon liikkeitä kun en voi seurailla lainkaan.
Koirat muuttivat aamun aikana miehen luokse.
Turvaan.
Toivottavasti.
perjantai, 7. marraskuu 2008
Kommentit