Aamulla tuli puhelu: tarhoissa oli hiirenhiljaista, kopeissa lymysivät hiljaa. Ei innokasta vikinää, syömäänkään eivät tahtoneet tulla.

Pelkäsivät.
Pelkäsivät petoa.
Jätöksiä löytyi liiteriltä. Eikä enää tarvinnut arvailla.

Susi.

Kyllähän niitä tuossa pyörii ajoittain, pääasiassa satunnaisia seikkailijoita, matkalla jonnekin. Välillä vievät pystykorvan tai ajokoiran, jonkun yksinäisen pihakoirankin elo on satunnaisesti päättynyt mutta pahemmin ei susista riesaa ole ollut. Tokihan niiden läsnäolo pelottaa, huolestuttaa, mutta ne kuuluvat tänne. Sudetkin. Liikenne ja muut tapaturmat on suurempi riski kuitenkin. Mutta onhan se peto. Ehkä yksinäinen ja nälkäinen. Eivät ne noin lähellä tarhoja ole ennen kulkeneet.

Tarhat ovat tukevia ja koira suuri lauma, tuskin susi, yksinäinen ohikulkija ainakaan, niin suurta riskiä ottaisi, vaan mistäs sen tietää? Vara ei venettä kaada, sanotaan, joten syytä laittaa koira suojaan öiksi.

Tilapäismajoituksessa ei ole riittävästi tilaa suojata kaikkia. Piti miettiä kumman pedoista valitsen? Kumpi riski on riskittömämpi? Pienempi paha? No, toisen pedon sentään tunnen, ja sitä petoa ei aja nälkä, ehkä se sitten. Joten soitin hänelle. Oli kuullutkin jo. Susista. Tiesi mitä se tarkoittaa.

Mies vannoi, vakuutti. Lupasi. Lupasi ettei ole hätää. Että kaikki on hyvin.

Pakko kai uskoa. Pakko kai luottaa. Toisen pedon liikkeitä kun en voi seurailla lainkaan.

Koirat muuttivat aamun aikana miehen luokse.

Turvaan.

Toivottavasti.