...voiko silloin puhua? Mitä auttaa puhuminen?
Auttaako mitään? Korjaako jauhaminen jotain, vai repiikö se vaan
enemmän rikki? Siinnäpä arvoitus.
Niin, häivyin vaivihkaa. Paha,
kylmä noita. Ei niin saa tehdä! Vai saako? En tiedä, mutta sen tiedän
ettei vaihtoehtoja ollut. Puhua olisi pitänyt, sanovat. Mistä? Kun ei
ole sanoja? Ei ainakaan mitään sellaisia mitä kannattaa sanoa! Ei, ei
kaikkea vaan selvitetä jauhamalla teekupin ääressä. Miten voi puhua jos
ei pysty edes hengittämään? Mitä silloin voi sanoa kun ei ole sanoja?
En voinut jäädä ja lähtö oli molemmille parempi. Pelkäsin mitä
tapahtuu jos jään. Pelkäsin miestäni, vielä enemmän pelkäsin itseäni.
Sitä mitä saattaisin tehdä. Olisinko tehnyt, sitä ei tiedä mutta en
halunnut ottaa riskiäkään.
Ehkä olisi voinut koittaa puhua, mutta tuskinpa sekään olisi
auttanut. Jos jotain sanoja olisikin ollut, ne olisivat takuulla olleet
vääriä. Sellaisia jotka tuhoavat enemmän kuin korjaavat.
Toisekseen,
mieheni ei ole mikään puhuja. Jauhaminen saa hänet vain hermostumaan
lisää. Melko tyypillinen mies, luulisin. Vähemmän puhetta ja enemmän
tekoja. Miehiä, ainakin sitä tyyppiä jota minä tunne,n, "tunneskeidan"
jauhaminen lähinnä vain ärsyttää. Samaa sanoi lääkärikin
potenssiongelmissa - terapiaan harva mies vastaa, päinvastoin se
saattaa pahentaa tilannetta. Miehiä ei ole rakennettu vatvomaan.
Enkä minäkään, en minäkään ole hyvä puhumaan, enkä edes halua. Mitä voi
sanoa ilman että menee riitelyksi, syyttelyksi toisen loukkaamiseksi?
Olen minä sellaisiakin suhteita nähnyt missä on "puhuttu", on pysytty
yhdessä mutta taka-alalla kalvaa ainainen kauna ja epäluulo. Onko
tervettä sekään? Käy mielessä kuka silloin siinnä suhteessa on puhunut?
Kenen mielipiteitä on kuunneltu? Molempienko? Varmastiko?
Ja tietyssä pisteessä vaan... ei ole enää mitään sanottavaa. Olin
hänelle jo niin monet kerrat aiemmin sanonut, etten hyväksy hänen
toimintaansa. Ettei hän saisi tehdä niin. Se sattuu. Ja aina hän lupasi
ettei enää ikinä. Ei koskaan enää, ettei hän halua satuttaa minua ja se
oli vahinko ja, ja, ja... Viimeistä edellisellä kerralla itkin, en enää
tuskasta vaan raivosta. "Sä et saa tehdä minulle noin!" Ja silti hän
teki. Silloin. Katui ja pahoitteli jälkeenpäin. Annoin anteeksi. Uskoin
että tällä kertaa hän puhuu totta. Että voin luottaa häneen. Ja pitkään
kaikki olikin hyvin kunnes... niin, paineet kai. Paineet,
paineistumine, masennus... mitä vielä. Tekosyitä riittää.
Jos olisin jäänyt, se ei varmastikaan olisi auttanut mitään, vaan
tuonut vaan pelkkää vihaa. Vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Ja miehellekin
on tehnyt hyvää saada - joutua, miettimään
mihin hän on menossa ja mitä hän haluaa. Mistä hän selviää ja mistä ei.
Kimmo
mainitsi kuinka vaikeaa on omaan elämään valita perspektiiviä. Niinhän
se on. Joskus pitää mennä kauemmaksi nähdäkseen lähelle. En tiedä
toimiiko se, ja jos toimii, miten ja mitä siitä seuraa. Mutta sen
tiedän että pikku hiljaa asiat alkavat selkeytyä, sumu hälvetä ja kuva
terävöityä.
torstai, 6. marraskuu 2008
Kommentit