...voiko silloin puhua? Mitä auttaa puhuminen? Auttaako mitään? Korjaako jauhaminen jotain, vai repiikö se vaan enemmän rikki? Siinnäpä arvoitus.

Niin, häivyin vaivihkaa. Paha, kylmä noita. Ei niin saa tehdä! Vai saako? En tiedä, mutta sen tiedän ettei vaihtoehtoja ollut. Puhua olisi pitänyt, sanovat. Mistä? Kun ei ole sanoja? Ei ainakaan mitään sellaisia mitä kannattaa sanoa! Ei, ei kaikkea vaan selvitetä jauhamalla teekupin ääressä. Miten voi puhua jos ei pysty edes hengittämään? Mitä silloin voi sanoa kun ei ole sanoja?

En voinut jäädä ja lähtö oli molemmille parempi. Pelkäsin mitä tapahtuu jos jään. Pelkäsin miestäni, vielä enemmän pelkäsin itseäni. Sitä mitä saattaisin tehdä. Olisinko tehnyt, sitä ei tiedä mutta en halunnut ottaa riskiäkään.

Ehkä olisi voinut koittaa puhua, mutta tuskinpa sekään olisi auttanut. Jos jotain sanoja olisikin ollut, ne olisivat takuulla olleet vääriä. Sellaisia jotka tuhoavat enemmän kuin korjaavat.

Toisekseen, mieheni ei ole mikään puhuja. Jauhaminen saa hänet vain hermostumaan lisää. Melko tyypillinen mies, luulisin. Vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Miehiä, ainakin sitä tyyppiä jota minä tunne,n, "tunneskeidan" jauhaminen lähinnä vain ärsyttää. Samaa sanoi lääkärikin potenssiongelmissa -  terapiaan harva mies vastaa, päinvastoin se saattaa pahentaa tilannetta. Miehiä ei ole rakennettu vatvomaan.

Enkä minäkään, en minäkään ole hyvä puhumaan, enkä edes halua. Mitä voi sanoa ilman että menee riitelyksi, syyttelyksi toisen loukkaamiseksi?  Olen minä sellaisiakin suhteita nähnyt missä on "puhuttu", on pysytty yhdessä mutta taka-alalla kalvaa ainainen kauna ja epäluulo. Onko tervettä sekään? Käy mielessä kuka silloin siinnä suhteessa on puhunut? Kenen mielipiteitä on kuunneltu? Molempienko? Varmastiko?

Ja tietyssä pisteessä vaan... ei ole enää mitään sanottavaa. Olin hänelle jo niin monet kerrat aiemmin sanonut, etten hyväksy hänen toimintaansa. Ettei hän saisi tehdä niin. Se sattuu. Ja aina hän lupasi ettei enää ikinä. Ei koskaan enää, ettei hän halua satuttaa minua ja se oli vahinko ja, ja, ja... Viimeistä edellisellä kerralla itkin, en enää tuskasta vaan raivosta. "Sä et saa tehdä minulle noin!" Ja silti hän teki. Silloin. Katui ja pahoitteli jälkeenpäin. Annoin anteeksi. Uskoin että tällä kertaa hän puhuu totta. Että voin luottaa häneen. Ja pitkään kaikki olikin hyvin kunnes... niin, paineet kai. Paineet, paineistumine, masennus... mitä vielä. Tekosyitä riittää.

Jos olisin jäänyt, se ei varmastikaan olisi auttanut mitään, vaan tuonut vaan pelkkää vihaa. Vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Ja miehellekin on tehnyt hyvää saada - joutua, miettimään mihin hän on menossa ja mitä hän haluaa. Mistä hän selviää ja mistä ei.

Kimmo mainitsi kuinka vaikeaa on omaan elämään valita perspektiiviä. Niinhän se on. Joskus pitää mennä kauemmaksi nähdäkseen lähelle. En tiedä toimiiko se, ja jos toimii, miten ja mitä siitä seuraa. Mutta sen tiedän että pikku hiljaa asiat alkavat selkeytyä, sumu hälvetä ja kuva terävöityä.