Kovin on jäänyt heitteille tämä blogi - ja ehkä hyvä niin. Ollutta ja mennyttä, mitä niistä nyt enää. Aika on kulunut muissa merkeissä... no, vauva merkeissä ;) Ja "blogiajan" on vienyt toinen blogini - joka, yllätys, yllätys, käsittelee raskauttani.

Tuntuu uskomattomalta ettei ole enää kuin muutama viikko, vaikka raskaus kuinka menisi yliaikaiseksi, ja sen jälkeen MINÄ olen ÄITI :o Välillä käsitysajankulusta on kadoksissa: yhtenä hetkenä tuskailen miten saan kaiken valmiiksi ennen vauvaa? Tuntui että niin moni asia on kesken. Toisena päivänä itken ja kiroan omaa kyvyttömyyttä - sitä kuinka voi olla näin huonossa kunnossa ettei jaksa enää juosta lujaa kun hengästyy niin kovin ja liitoskivut vihlovat... kunnes tajuan... muutama viikko täysiaikaiseen vauvaan... minulla on vatsassani arviolta kaksi kiloa aitoa vauvaa... ehkä siis tässä vaiheessa se askel saa jo hiukan lyhentyäkin. Ja ettei se, etten pysty enää samoihin fyysisiin suorituksiin kuin mitä ryhmämme miehet, tarkoita sitä että minulla olisi huono kunto.

Raskaus on edennyt melko normaalisti, luulisin. Kipuja ja vaivoja on ollut - melko koviakin, mutta en silti osaa pitää raskauttani vaikeana. Niin kauan kun vauva kasvaa normaalisti ja sillä on hyvä olla... niin kauan on kaikki hyvin. Oman - välillä sangen viheliäisen, olon kyllä sietää. Sehän loppuu aikanaan. Sen jälkeen on edessä uudet murheet ja kipuilut.

Itsestäni olen löytänyt raskauden myötä aivan uusia puolia. Kovasti pelkäsin miten sopeudun äitiyteen, puuttuuko minusta vallan jokin ominaisuus mutta... ei, en vieläkään ole "vauva-vauva-vauva" hehkuttelija, en ole uppoutunut superäitiyteen, en ahminut kirjoja varhaisesta vuorovaikutuksesta ja ei, muiden lapset eivät edelleenkään ole mielestäni järin suloisia. Luulen että minusta tulee melko "luomuäiti": maalaisjärjellä, loogisuudella ja rauhallisuudella eteenpäin. Kyllä näistä selvitään.

Mutta... toki yllätän itseni lähes joka ilta jo vauvan huoneen ovelta - vaikka tiedän ettei siellä vielä kukaan nuku. Eräänä päivänä havahduin tajutessani että olen kuvitellut sikiölle jo luonteenpiirteitäkin. Hän on temperamenttinen, oikeastaan melko helposti tulistuva ja silti hyvin ujo. Oli yllättävää huomata että minulle on sittenkin muodostunut mielikuva vauvasta - aivan salakavalasti. Taannoin tunsin myös sen kun vauva oli kääntynyt alaspäin. En osaa selittää mistä sen tiesin. En ollut etukäteen edes seurannut missä vaiheessa sikiöt noin yleisesti ottaen kääntyvät pää alaspäin. Mitään erikoisia liikkeitä en myöskään ollut tuntenut, mutta... Tiesin vain. Ja muutamaa päivää myöhemmin ultra osoitti havainnoin oikeaksi.  Mystistä.

Toinen yllätyksen aihe oli työni johon olin kovin sitoutunut ja jota kohtaan tunsin syvää paloa. Yks kaks se vaan menetti kaiken merkityksensä. Jäin pois töistä monta viikkoa ennen äitiysloman alkua  - en vain nähnyt tarpeelliseksi olla siellä. Minulla on nyt parempaa tekemistä. Ja luultavasti, luultavasti en enää koksaan palaa sinne. Minua ei kauhistuta ajatus miten saan aikani kulumaan ilman työtä, ja vielä vähemmän pohdin ja koen syyllisyyttä siitä "miten ihmeessä ne siellä töissä nyt ilman minua pärjäävät?". Pärjäävät ne. En minä ole korvaamaton.

Paitsi tälle yhdelle ihmisen alulle.

Kaikessa muussa minut voi korvata, mutta tälle lapselle vain minä olen biologinen äiti.
Ja se on tärkein roolini tässä elämässä.

Mies on ollut todella ihana koko raskauden ajan. Uskon että hänestä tulee hyvä isä.

Hän on sitä jo.

Hänellä on vikansa, kuten meillä kaikilla. Mustiakin hetkiä. silti koen olevani onnekas kun minulla on hänet. Vaikka se tekikin kipeää, on kuitenkin ollut onni että hän katkaisi siipeni. Kesytti leijonan. Muutoin olisin jo lentänyt aurinkoon kuten Ikaros.

Onneksi hän ei antanut periksi ja kaikki kääntyi lopulta hyväksi.  

Miten vähällä olinkaan pilata kaiken? Vain sen yhden miehen - jota ei luultavasti ollutkaan, tähden? Hän melkein sai minut lumoutumaan... tekemään erehdyksen.... Kuinka monta elämää siinnä olisikaan pilattu?

Toivon että hän on saanut aisat järjestykseen puolisonsa kanssa -tavalla tai toisella.

Talven ja kevään aikana ympärilläni on tapahtunut paljon eroja. Katkeria riitoja. Salakavalaa kähmintää. Kuinka helposti aikuiset ihmiset taantuvat murrosikäisten tasolle? Pahinta on se joidenkin parien katkeruus - suoranainen viha, toisiaan kohtaan. Se kuinka he eivät huomaa toisiaan satuttaessa satuttavan myös sitä kolmatta ja neljättä? Kuinka eläimelliseksi voikaan ihminen muuttua, miten onkaan hillitty käytös ja sivistys vain pintakiiltoa jonka alta kuoriutuu hetkessä se puolisoaan, lastensa äitiä tai isää, parjaava demoni? Ymmärrän vihan ja katkeruuden. Mutten sitä kun lapsi pakotetaan kuuntelemaan miten vanhempi - lapsen oma sankari - lyö toista vanhempaa. Niin vähänkö ihmiset omasta lapsuudestaan muistavat? Niin huonostiko he omat lapsensa tuntevat? Etteivät ymmärrä sitä kuinka paljon lapsi ymmärtää? Ja kuinka vähän hän sittenkin ymmärtää?

Oksettavinta taas on se että ikäkriiseissään olevat varatut - ja perheelliset, ihmiset piirittävät vanhoja, eron kautta sinkuiksi päätyneitä, heilojaan. Jotenkin vaan... joko lähtee tai jää. Ei kakkua voi sekä syödä että säästää. Näitä kun olen saanut/joutunut seuraamaan olen todella kiitollinen siitä että pidin kiinni ihanteistani enkä lähtenyt sen miehen matkaan perheen rikkojaksi.