Sanovat että raskaus vie naisen takaisin omaan lapsuuteensa - äitisuhteeseen ja sen sellaiseen.

Ja kyllä, kyllä jotenkin... jotenkin kai näin olen kohdallanikin havainnut. Ainakin sen, kuinka ikävä on välillä äitiä. Ja kuinka pelkään muuttuvani äidikseni.

Mutta konkreettisen paluun lapsuuteni koin löytäessäni vanhan päiväkirjani. Hassuja merkintöjä käsialalla joka muistutti harakan varpaita. Niin suloista. Niin hellyttävää. Pienen tytön elämää iloineen ja suruineen.

Päiväkirjan toiseksi viimeisessä merkinnässä 11-vuotias Carmen kertoo uudesta opettajastaan. Kuinka kamala se on ja läksyjäkin niin paljon. Kuinak ei ehdi marsunkaan kanssa seurustella kun pitää vaan päntätä. Ja läksyjen teon jälkeen 11-vuotias Carmen kertoo lähtevänsä talleille. Siellä odottaa maailman paras, kiltein ja ihanin hoitoponi.

Niin suloista, niin hellyttävää. Pienen tytön pieniä iloja ja suruja: marsu, poni ja tyhmä opettaja.

Seuraava aukeama sisältää kirjan viimeisen merkinnän. Samalta päivältä.

11-vuotias Carmen on tullut kotiin talleilta.

Se mies oli pitänyt tiukasti Carmenista kiinni. Työntänyt kätensä Carmenin housuihin. ei lopettanut vaikka Carmen oli purrut . Purrut ja potkinut niin kovaa kuin vain pystyi. Mies oli liian vahva.

Ja Carmen vasta 11-vuotias.

Sen jälkeen kirjassa ei ollut kuin tyhjiä sivuja.

Yhtä tyhjiä kuin mieleni. Vailla merkintöjä lapsuudestani, koulukavereista, ensi rakkauksista... tämänkö vuoksi en muista yhdenkään luokkatoverini nimeä? Tai sitä pidinkö lapsena enemmän uimisesta vai juoksemisesta. Tai mikä minusta piti tulla isona? Ihmismieli on kummallinen, kuinka se osaakin sulkea pois asioita joita ei pidä muistaa.

Vai pitääkö sittenkin?

Nyt tiedän miksi en pidä hevosista.