Hiljaista on ollut, ja on edelleen. Ansassa. Siltä se tuntuu. Tiesittekö että vuokrat on aivan poskettomia? Ei ole paikkaa, ei elämää, ei mitään. Vain tyhjyyttä.

Panojututko kiinnostaa? No hiljaista on. Se baari kierroskin... no joo, en minä todellakaan oikeasti mitään panoseuraa ollut etsimässä, ei paljon miehet kiinnostaneet. Eivät kyllä vieläkään. Toki, välillä tekee mieli niin että sattuu, mutta... Niin, mieheni kanssako? Ei todellakaan. Mitään muita säätöjä... ei, ei nyt jaksa. Ei jaksa ajatella. Ainoa uros joka saa minulta lämpimiä tunteita on koira. Se ei petä, ei ole paha, ei valehtele. Se kertoo suoraan miten asiat on. Vilpitön eläin. Välillä vietti vie mutta ei se sitä pahuuttansa tee. Se on vain sen luonto. Hyvä poika. Hyvä poika se on, niin rakas, niin tärkeä. Ja syytön tähän kaikkeen.

Silloin olin vain niin pettynyt. Turhautunut. Pettynyt ja turhautunut lähinnä itseeni. Enkö koskaan opi? Miksi, miksi pitää uskoa? Miksi pitää luottaa? Miksi pitää olla niin helvetin lojaali? Miksi? Varsinkin jos ei se toinen voi vastata samoin? Kyllä tässä iässä pitäisi tietää etteivät ihmiset muutu. On hölmöä ja lapsellista kuvitella muuta. Mutta itselleen on niin helppo valehdella. Kääntää asiat pienessä päässä aina oikein päin.

Mies teki jotain. Jotain mitä oli tehnyt aiemminkin. Murskasi minut. Rikkoi palasiksi. Petti. Petti luottamukseni. Satutti niin kovasti.

Paljon olen antanut anteeksi. Koittanut unohtaa ja jopa siinä onnistunutkin. Miehessä on ollut kuitenkin niin paljon hyvääkin. Mutta nyt hän teki sen taas. Sen minkä tiesi minulle olevan liikaa. Viimeksi annoin anteeksi vielä, nyt tuskin enää pystyn siihen.

En minä miestä vihaa. Vihatakseen pitäisi tuntea jotain, ja minä en tunne mitään. Mies on näkymätön. Tuntematon. Aivan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei olisi ollut "meitä". Vuodet ovat kuin pois pyyhityt, tilalla pelkkää mustaa. Ja silti tunnen itseni niin kovin vanhaksi. Niin kovin väsyneeksi.

Vanhaksi ja väsyneeksi.