Sekavaa, hajanaista, "korkealentoista". Vaikea
ymmärtää mitä tapahtui, miten ja miksi? Niin on. Minunkin. Ja minä
sentään elän tätä! Missään ei ole mitään selkeyttä, ei linjaa ei
logiikkaa. Pelkkiä hajanaisia katkelmia päivästä toiseen.
Elämäni on ollut niin pientä. Vaatimatonta, hiljaista ja harmaata.
Ei mullistavia seikkailuja, ei kiinnostavia ihmissuhteita, matkustelua,
värikästä työtä. Ei draamaa. Ei mitään. Pientä, väritöntä ja hiljaista.
Juuri sellaista kuin halusin. Nyt kaikki on äänekästä, sekavaa eikä
mikään niin kuin ennen. En pysyt ajattelemaan, en keskittymään. Niin
moni asia muuttui. Niin elämässä yleensäkin kuin myös töissä ja niin...
siinnä minun "oikeassa" elämässä. Siinnä elämässä mitä rakastan. Mikä
pitää minut hengissä. Kolme tärkeää asiaa, joista mikään ei enää ole
kuten ennen.
Kolme. Pyhä kolminaisuus. Ei sentään, mutta sinne päin. Elämäni
tärkein asia oli, on edelleen koirat. Niille elin. Niille elän.
Rakastan niitä. Rakastan seurata miten ne liikkuu, mitä ne puhuu. Lukea
niitä. Ymmärtää. Ehkä jonain päivänä toteutan sen, vuosia kestäneen
projektini. Tai osan siitä, sillä se projekti tuskin tulee koskaan
valmiiksi. Tutkielman Canis Familiariksesta. Kesykoirasta. Meitä
lähimpänä olevasta eläimestä jota on tutkittu hämmästyttävän vähän.
Oppia niitä. Oppia niiltä. Ohessa tehdä koulutuksia. Toki, mieluummin
eläinten koulutusta mutta sitähän on harmillisen vähän. Koira oppii
niin nopeasti. Pääasiassahan se on omistajien kouluttamista,
opettamista heitä ymmärtämään mitä se koira sanoo. Niin valitettavan
moni pitää koiraa mykkänä. Vaikka oikeasti se puhuu meille jatkuvasti.
Ihmisten opettaminen on äärimmäisen raskasta. Usein epäkiitollistakin.
Ihminen on kuuro. Kuuro ja tyhmä. Mutta sen turhautumisen kesti, kesti
koska sen tiesi että lopulta ihminen ymmärtää edes hieman ja jo
pelkästään se auttaa koiraa. Ja se koiran silmien loiste: kun se
viimeinkin sai yhteyden omistajaansa. Omistaja viimeinkin ymmärsi edes
murto-osan siitä mitä koira hänelle sanoi. Se palkitsee aina.
Toisena tärkeänä oli "aikuisten ihmisten oikea työ". Itse miellän
oikeaksi työkseni koirat, ja se mikä lukee verokortissani... se on
harrastus. Toisaalta olisin halunnut pyhittää kaiken aikani koirille.
Toisaalta en. Toisaalta siinnä painoi elämän realiteetitkin: jollain on
elettävä ja koirat... ne nielevät jokaisen latin mikä irti lähtee. Ja
toisaalta myös halusin "harrastaa", harrastaa siksi koska tieto
ihmisistä on tärkeää. Jotta voi ymmärtää kesy koiraa, on ymmärrettävä
myös ihmistä. Kädellistä. Ja sitä miten nämä kaksi, aivan erilaista
eläintä jakavat saman elämän. Koiraa ei voi muuttaa ihmiseksi, mutta
myöskään ihmistä ei voi muuttaa koiraksi. On oivallettava miten muutos
tehdään ihmiselle helpoimmaksi, miten löydetään kompromissi jotta nämä
kaksi lajia voivat elää - molemmat, mahdollisimman tyytyväisinä.
Kolmas, ja viimeinen, ei ehkä kuitenkaan viimeisin, tärkeä asia oli
mieheni. Vaikkei hän sitä tainnut uskoa. Enkä voi häntä siitä syytää.
Olin
hyvin nuori tavatessani miehen, hänet jonka kanssa myöhemmin avoiduin.
Liian nuorena silloinkin. Hän halusi minut, hullaantui minuun. Tätä se
on, ota tai jätä. Hän otti. Ja kuinka minä häntä rakastinkaan. Hän
halusi minut. Kelpaisin sellaisena kuin olen. Kaikkine ajatuksineni.
Kapinallisena, radikaalina. Villinä ja tulisena. Oi kyllä, hän halusi.
Mutta oikeasti, oikeasti hän halusi olla leijonan kesyttäjä. Se
rohkea joka taivuttaa pedon tahtoonsa. Hän halusi vangita paholaisen.
Hän kuvitteli sen olevan mahdollista. Uskoi että lopulta taipuisin.
Niin hän uskoi.
Ja pettyi. Katkeroitui. Hän halusi. Hän rakasti. Ja samaan aikaan vihasi.
Enkä
voi häntä syyttää. En tiedä selvisinkö itsekään elämästä minunlaiseni
kanssa. Vallattomuus, kapinallisuus... Kiehtovaa, lumoavaa. Niin
juovuttavaa. Niin uuvuttavaa. Hän tiesi menneisyyteni. Hän kuvitteli
hyväksyvänsä sen. Valheteli itselleen.
Ei hän voinut hyväksyä. Mustasukkaisuus, epäilykset kalvoivat
mieltä. Hän halusi tietää. Ja halusi olla tietämättä. Hän ei halunnut
että kerron. Muttei kestänyt sitä etten kertonut. Mikä oli totta? Mikä
valetta? Minkä kerroin? Ja mikä tärkeämpää, minkä jätin kertomatta? Se
teki hänet epätoivoiseksi.
Minä tein hänet epätoivoiseksi.
Ja hän vihasi minua.
Minulle
kaikki oli selkeää. Selkeää, pientä ja harmaata. Arkista ja tavallista.
Tietenkin oli. Ja olin äärimmäisen tyytyväinen pieneen harmaaseen
elämääni. Mies ei ollut. Hänen mielestään elämä oli ehkä liian pienetä.
Toisaalta taas jatkuvaa sirkusta ja vuoristorataa. Kuin pyörremyrskyn
silmässä.
Rakastin hänen vakauttaan. Luotin häneen. Uskoin häneen. Palvoin
häntä. Hän vain ei voinut omistaa minua. Ja sitä hän ei voinutkaan
kestää. Ei luottanut. Ei uskonut. Ei uskonut että rakastin. Että
rakastan.
Ja nyt kaikki on sekavaa. Oikea elämäni on hajallaan. Aikuinen, normaali työ koki muutoksia ja mies... Niin, mies. Kun tietäsi.
Kysyttiin, miksi en vain lähde radalle? Vai rakastanko edelleen
miestäni? Totta kai rakastan. Väitin jossain välissä etten rakasta.
Etten tunne häntä kohtaan mitään. Valhetelin. Kuten sanottu, olin hyvin
nuori kohdatessani hänet. Ehkä liiankin nuori. Ehkä liian villikin.
Mutta meillä oli paljon hyvää. Paljon yhteistä historiaa. Niin paljon
hyvää ja kaunista. Ei sellaista voi pyyhkiä pois. Ei vaikka haluaisi.
Siksi kaikki on sekavaa. Rakastan häntä, vieläkin. Mutta hän tappaa
minut.
On myös muuta. Mies. Toinen mies. Mies joka vaikuttaa liian hyvältä
ollakseen totta. Ehkei hän olekaan. Ehkä hän on vain haavekuva. Ehkä.
Hän sekoittaa päätäni. Ajatuksiani. Ehkä hän on vertaiseni? Paholainen,
velho, valloittaja myöskin? Ehkä.
Ehkä.
Tiedän että minun pitäisi jättää hänet rauhaan.
Kieltää häntä ottamasta yhteyttä. Oi, tiedän kyllä, niin minun pitäisi
tehdä. Sillä jos hän on todellinen... Ei, tämä on väärin.
Mutta en kiellä.
Vaikka tiedän että pitäisi.
maanantai, 3. marraskuu 2008
Kommentit