Sekavaa, hajanaista, "korkealentoista". Vaikea ymmärtää mitä tapahtui, miten ja miksi? Niin on. Minunkin. Ja minä sentään elän tätä! Missään ei ole mitään selkeyttä, ei linjaa ei logiikkaa. Pelkkiä hajanaisia katkelmia päivästä toiseen.

Elämäni on ollut niin pientä. Vaatimatonta, hiljaista ja harmaata. Ei mullistavia seikkailuja, ei kiinnostavia ihmissuhteita, matkustelua, värikästä työtä. Ei draamaa. Ei mitään. Pientä, väritöntä ja hiljaista. Juuri sellaista kuin halusin. Nyt kaikki on äänekästä, sekavaa eikä mikään niin kuin ennen. En pysyt ajattelemaan, en keskittymään. Niin moni asia muuttui. Niin elämässä yleensäkin kuin myös töissä ja niin... siinnä minun "oikeassa" elämässä. Siinnä elämässä mitä rakastan. Mikä pitää minut hengissä. Kolme tärkeää asiaa, joista mikään ei enää ole kuten ennen.

Kolme. Pyhä kolminaisuus. Ei sentään, mutta sinne päin. Elämäni tärkein asia oli, on edelleen koirat. Niille elin. Niille elän. Rakastan niitä. Rakastan seurata miten ne liikkuu, mitä ne puhuu. Lukea niitä. Ymmärtää. Ehkä jonain päivänä toteutan sen, vuosia kestäneen projektini. Tai osan siitä, sillä se projekti tuskin tulee koskaan valmiiksi. Tutkielman Canis Familiariksesta. Kesykoirasta. Meitä lähimpänä olevasta eläimestä jota on tutkittu hämmästyttävän vähän. Oppia niitä. Oppia niiltä. Ohessa tehdä koulutuksia. Toki, mieluummin eläinten koulutusta mutta sitähän on harmillisen vähän. Koira oppii niin nopeasti. Pääasiassahan se on omistajien kouluttamista, opettamista heitä ymmärtämään mitä se koira sanoo. Niin valitettavan moni pitää koiraa mykkänä. Vaikka oikeasti se puhuu meille jatkuvasti. Ihmisten opettaminen on äärimmäisen raskasta. Usein epäkiitollistakin. Ihminen on kuuro. Kuuro ja tyhmä. Mutta sen turhautumisen kesti, kesti koska sen tiesi että lopulta ihminen ymmärtää edes hieman ja jo pelkästään se auttaa koiraa. Ja se koiran silmien loiste: kun se viimeinkin sai yhteyden omistajaansa. Omistaja viimeinkin ymmärsi edes murto-osan siitä mitä koira hänelle sanoi. Se palkitsee aina.

Toisena tärkeänä oli "aikuisten ihmisten oikea työ". Itse miellän oikeaksi työkseni koirat, ja se mikä lukee verokortissani... se on harrastus. Toisaalta olisin halunnut pyhittää kaiken aikani koirille. Toisaalta en. Toisaalta siinnä painoi elämän realiteetitkin: jollain on elettävä ja koirat... ne nielevät jokaisen latin mikä irti lähtee. Ja toisaalta myös halusin "harrastaa", harrastaa siksi koska tieto ihmisistä on tärkeää. Jotta voi ymmärtää kesy koiraa, on ymmärrettävä myös ihmistä. Kädellistä. Ja sitä miten nämä kaksi, aivan erilaista eläintä jakavat saman elämän. Koiraa ei voi muuttaa ihmiseksi, mutta myöskään ihmistä ei voi muuttaa koiraksi. On oivallettava miten muutos tehdään ihmiselle helpoimmaksi, miten löydetään kompromissi jotta nämä kaksi lajia voivat elää - molemmat, mahdollisimman tyytyväisinä.

Kolmas, ja viimeinen, ei ehkä kuitenkaan viimeisin, tärkeä asia oli mieheni. Vaikkei hän sitä tainnut uskoa. Enkä voi häntä siitä syytää.

Olin hyvin nuori tavatessani miehen, hänet jonka kanssa myöhemmin avoiduin. Liian nuorena silloinkin. Hän halusi minut, hullaantui minuun. Tätä se on, ota tai jätä. Hän otti. Ja kuinka minä häntä rakastinkaan. Hän halusi minut. Kelpaisin sellaisena kuin olen. Kaikkine ajatuksineni. Kapinallisena, radikaalina. Villinä ja tulisena. Oi kyllä, hän halusi.

Mutta oikeasti, oikeasti hän halusi olla leijonan kesyttäjä. Se rohkea joka taivuttaa pedon tahtoonsa. Hän halusi vangita paholaisen. Hän kuvitteli sen olevan mahdollista. Uskoi että lopulta taipuisin. Niin hän uskoi.

Ja pettyi. Katkeroitui. Hän halusi. Hän rakasti. Ja samaan aikaan vihasi.

Enkä voi häntä syyttää. En tiedä selvisinkö itsekään elämästä minunlaiseni kanssa. Vallattomuus, kapinallisuus... Kiehtovaa, lumoavaa. Niin juovuttavaa. Niin uuvuttavaa. Hän tiesi menneisyyteni. Hän kuvitteli hyväksyvänsä sen. Valheteli itselleen.

Ei hän voinut hyväksyä. Mustasukkaisuus, epäilykset kalvoivat mieltä. Hän halusi tietää. Ja halusi olla tietämättä. Hän ei halunnut että kerron. Muttei kestänyt sitä etten kertonut. Mikä oli totta? Mikä valetta? Minkä kerroin? Ja mikä tärkeämpää, minkä jätin kertomatta? Se teki hänet epätoivoiseksi.

Minä tein hänet epätoivoiseksi.

Ja hän vihasi minua.

Minulle kaikki oli selkeää. Selkeää, pientä ja harmaata. Arkista ja tavallista. Tietenkin oli. Ja olin äärimmäisen tyytyväinen pieneen harmaaseen elämääni. Mies ei ollut. Hänen mielestään elämä oli ehkä liian pienetä. Toisaalta taas jatkuvaa sirkusta ja vuoristorataa. Kuin pyörremyrskyn silmässä.

Rakastin hänen vakauttaan. Luotin häneen. Uskoin häneen. Palvoin häntä. Hän vain ei voinut omistaa minua. Ja sitä hän ei voinutkaan kestää. Ei luottanut. Ei uskonut. Ei uskonut että rakastin. Että rakastan.

Ja nyt kaikki on sekavaa. Oikea elämäni on hajallaan. Aikuinen, normaali työ koki muutoksia ja mies... Niin, mies. Kun tietäsi.

Kysyttiin, miksi en vain lähde radalle? Vai rakastanko edelleen miestäni? Totta kai rakastan. Väitin jossain välissä etten rakasta. Etten tunne häntä kohtaan mitään. Valhetelin. Kuten sanottu, olin hyvin nuori kohdatessani hänet. Ehkä liiankin nuori. Ehkä liian villikin. Mutta meillä oli paljon hyvää. Paljon yhteistä historiaa. Niin paljon hyvää ja kaunista. Ei sellaista voi pyyhkiä pois. Ei vaikka haluaisi. Siksi kaikki on sekavaa. Rakastan häntä, vieläkin. Mutta hän tappaa minut.

On myös muuta. Mies. Toinen mies. Mies joka vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Ehkei hän olekaan. Ehkä hän on vain haavekuva. Ehkä. Hän sekoittaa päätäni. Ajatuksiani. Ehkä hän on vertaiseni? Paholainen, velho, valloittaja myöskin? Ehkä.

Ehkä.

Tiedän että minun pitäisi jättää hänet rauhaan. Kieltää häntä ottamasta yhteyttä. Oi, tiedän kyllä, niin minun pitäisi tehdä. Sillä jos hän on todellinen... Ei, tämä on väärin.

Mutta en kiellä.

Vaikka tiedän että pitäisi.