"Et ole tyyppiä joka unohtaa muksunsa ruokakauppaan". Näin
mukavasti totesi eräs kun pähkäilin tätä lapsi asiaa - sitä kuinka ei minulla
edes ole mitään vanhemmaksi sopivan luonteenpiirteitä vaan unohtaisin
varmaan kersan marketin kassajonoon.
Totta, en unohtaisi, sillä minulla on loistava muisti.
"Miksette antaisi luonnon päättää" tuumi Lypsäjä. Niinpä, miksipä emme?
Miksi en antaisi vaan asioiden tapahtua? Luonnon, tai vaikka sitten
kohtalon, päättä?
On vaikeaa olla kolmekymppinen nainen jonka "biologinen kello" ei ole
lähtenyt tikittämään. Lähteekö se? Haluanko että se lähtee? Pitäisi
päättää haluaako lapsia vai ei. Miten sellaisen päätät? Ja kuitenkaan
ei voi olla päättämättäkään. Joku valinta on tehtävä sillä sen kanssa
elää loppu elämänsä. Tosin, en ole koskaan tullut raskaaksi, ei edes
yritetty, joten ei voi edes tietää onnistuisiko raskaasti tuleminen.
Miehelläkään ei - tiettävästi, lapsia ole.
Jossain välissä mietinkin, siis me yhdessä puhuimme asiasta, että eihän
se katastrofi olisi - se lapsi. Ja edelleen olen sitä mieltä että jos
nyt kävisi niin että raskaaksi tulisin - no, sitten niin tapahtuisi.
Sitten olisi pakko kasvaa äidiksi ja vanhemmaksi. Ja varmaan sitä
kasvaisikin.
Mutta se biologinen kello... kun ei tikitä niin ei tikitä. Välillä olen
pohtinut jopa sitäkin vaihtoehtoa mihin muutamat ystäväni päätyivät:
lapsi laitettiin alulle koska "niin on vain tapana". Se idylli:
rivitalonpätkä, koira, volvo ja 1.2 lasta (vai mikä tuo luku tänä
päivänä onkaan). Mutta kun en ymmärrä "miksi se nyt on vaan tapana"?
Hankkia lapsia koska naapurillakin on? Koska se nyt vaan on niin ja
kuuluu olla?
Vieläkään en tiedä haluanko omaa jälkikasvua vai en, mutta sen tiedän
että täysin luonnon armoille en tässä asiassa suostu - ainakaan vielä.
Ja ehkä, ehkä jossain sydämessäni olen jo päätöksenkin tehnyt. Se
paniikki mitä on kerran kuukaudessa, se suoranainen kauhu mikä iski kun
mies pyrki sisälleni ilman ehkäisyä. Se pahoinvointi mikä seurasi kun
mies siinnä onnistui... Ehkäpä nuo puhuvat omaa kieltään.
Totta, en unohtaisi lasta markettiin, siitä olen varma. Mutta pelkään että unohtaisin jotain muuta. Tärkeämpää.
Tenavat on mahtavia. Niiden kanssa on kiva leikkiä, muksuilla on hyvät
jutut ja asenne. Kersat on jees. Mutta minä pelkään. Pelkään etten
voisi tarjota lapselleni sellaista lapsuutta millaisen haluaisin antaa.
Pelkään etten sittenkään pystyisi opettamaan lapselle arvojani,
asenteitani, sitä kaikkea mitä minä tunnen tärkeäksi ja mikä sisälläni
on hyvää. Jos olenkin kylmä? Etäinen? Jos en rakastakaan? Painostava,
vaativa, häijy.
Pelkään että historia toistaisi itseään. Lapsuuteni ei ollut hyvä. Se
ei ollut myöskään huono. Se vaan oli. Ja meni. Varhain. Erkanin
vanhemmistani hyvin nuorena. En minä heitä vihaa, mutten ole varma
rakastankokaan.
Pelkään muuttuvani äidikseni.
torstai, 4. syyskuu 2008
Kommentit