"Et ole tyyppiä joka unohtaa muksunsa ruokakauppaan". Näin mukavasti totesi eräs kun pähkäilin tätä lapsi asiaa - sitä kuinka ei minulla edes ole mitään vanhemmaksi sopivan luonteenpiirteitä vaan unohtaisin varmaan kersan marketin kassajonoon.

Totta, en unohtaisi, sillä minulla on loistava muisti.

"Miksette antaisi luonnon päättää" tuumi Lypsäjä. Niinpä, miksipä emme? Miksi en antaisi vaan asioiden tapahtua? Luonnon, tai vaikka sitten kohtalon, päättä?

On vaikeaa olla kolmekymppinen nainen jonka "biologinen kello" ei ole lähtenyt tikittämään. Lähteekö se? Haluanko että se lähtee? Pitäisi päättää haluaako lapsia vai ei. Miten sellaisen päätät? Ja kuitenkaan ei voi olla päättämättäkään. Joku valinta on tehtävä sillä sen kanssa elää loppu elämänsä. Tosin, en ole koskaan tullut raskaaksi, ei edes yritetty, joten ei voi edes tietää onnistuisiko raskaasti tuleminen. Miehelläkään ei - tiettävästi, lapsia ole.

Jossain välissä mietinkin, siis me yhdessä puhuimme asiasta, että eihän se katastrofi olisi - se lapsi. Ja edelleen olen sitä mieltä että jos nyt kävisi niin että raskaaksi tulisin - no, sitten niin tapahtuisi. Sitten olisi pakko kasvaa äidiksi ja vanhemmaksi. Ja varmaan sitä kasvaisikin.

Mutta se biologinen kello... kun ei tikitä niin ei tikitä. Välillä olen pohtinut jopa sitäkin vaihtoehtoa mihin muutamat ystäväni päätyivät: lapsi laitettiin alulle koska "niin on vain tapana". Se idylli: rivitalonpätkä, koira, volvo ja 1.2 lasta (vai mikä tuo luku tänä päivänä onkaan). Mutta kun en ymmärrä "miksi se nyt on vaan tapana"? Hankkia lapsia koska naapurillakin on? Koska se nyt vaan on niin ja kuuluu olla?

Vieläkään en tiedä haluanko omaa jälkikasvua vai en, mutta sen tiedän että täysin luonnon armoille en tässä asiassa suostu - ainakaan vielä. Ja ehkä, ehkä jossain sydämessäni olen jo päätöksenkin tehnyt. Se paniikki mitä on kerran kuukaudessa, se suoranainen kauhu mikä iski kun mies pyrki sisälleni ilman ehkäisyä. Se pahoinvointi mikä seurasi kun mies siinnä onnistui...  Ehkäpä nuo puhuvat omaa kieltään.

Totta, en unohtaisi lasta markettiin, siitä olen varma. Mutta pelkään että unohtaisin jotain muuta. Tärkeämpää.

Tenavat on mahtavia. Niiden kanssa on kiva leikkiä, muksuilla on hyvät jutut ja asenne. Kersat on jees. Mutta minä pelkään. Pelkään etten voisi tarjota lapselleni sellaista lapsuutta millaisen haluaisin antaa. Pelkään etten sittenkään pystyisi opettamaan lapselle arvojani, asenteitani, sitä kaikkea mitä minä tunnen tärkeäksi ja mikä sisälläni on hyvää. Jos olenkin kylmä? Etäinen? Jos en rakastakaan? Painostava, vaativa, häijy.

Pelkään että historia toistaisi itseään. Lapsuuteni ei ollut hyvä. Se ei ollut myöskään huono. Se vaan oli. Ja meni. Varhain. Erkanin vanhemmistani hyvin nuorena. En minä heitä vihaa, mutten ole varma rakastankokaan.

Pelkään muuttuvani äidikseni.